Perhe

Synnytyskokemukseni

Ajattelin vähän muistella tässä kohtaa synnytystäni, kun tuosta elämäni muuttaneesta kokemuksesta alkaa olla pikku hiljaa pari kuukautta aikaa ja vaikka synnytyksestä toipuminen on vielä osin kesken, niin siinä määrin on kuitenkin jo palauduttu, että normaali arki rullailee mukavasti ja kivuttomasti.

 

Muistan lukeneeni joskus vuosia sitten tutkimuksesta, jossa oli vertailtu ihmisten kokemia erilaisia kipuja ja ne oli listattu pahimmuusjärjestykseen. Tutkimuksesta ei ole jäänyt mieleeni muuta kuin, että pahin kipu, jonka ihminen voi tajuissaan kestää, on synnytyskipu ja kolmantena vasta tuolla listalla olivat yläraajan ampumahaavat. Tiesin siis etukäteen, että tulossa on jotain aivan järjetöntä kipua, mutta silti kivun määrää ja synnytyksen eläimellisyyttä en osannut kuvitella lähellekään ennen kuin sen olin itse kokenut.

 

Ennen synnytystä viimeisen kuukauden aikana nukuin todella huonosti. Sain öisin vain muutaman tunnin unta ja sekin oli katkonaista. Iskiaskivut, paineen tunne ja vauvan pirteä mylvintä vatsassani pitivät minua öisin hereillä vähän väliä. Yön hiljaisina tunteina valvoessani käytin aikani lukemalla synnytyksestä netistä tietoa, vinkkejä ja erilaisia kokemuksia. En lukenut juurikaan mitään kauhutarinoita tai juttuja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. En halunnut lietsoa itselleni turhaa pelkoa ja jännitystä vaan ennemminkin etsin tietoa erilaisista kivunlievityksistä, aktiivisesta synnytyksestä ja siitä mitä voisin itse tehdä, jotta olen synnytykseen hyvin valmistautunut ja valmentautunut ja miten voisin synnytyksen aikana vauhdittaa ja edesauttaa synnytyksen etenemistä. Halusin olla nimenomaan aktiivinen synnyttäjä.

 

Niinpä synnytyksen koittaessa koitin pitää mielessäni kaiken lukemani sekä ammentaa lisää tietoa ja vinkkejä sairaalan osaston henkilökunnalta. Lähestyvän synnytyksen ensimmäiset merkit tulivat synnytystä edeltäneenä iltana, kun alkuillasta lapsivesi alkoi tihkumaan. Lapsivedet eivät hulahtaneet kerralla pihalle, vaan minulla oli korkea lapsivedenmeno. Kun lapsivesi alkoi tihkumaan, niin en ollut varma mistä oli kysymys. Olin aina kuvitellut, että lapsivedenmenon kyllä huomaisi eikä asiasta voisi erehtyä, mutta niin vain en ollutkaan varma, kun se alkoikin tihkumaan tipoittain. Luin kuitenkin netistä sairaanhoitopiirin sivuilta, että mikäli epäilee lapsivedenmenoa, mutta supistuksia ei kuulu, niin normaalitilanteessa kotona voisi alkavia supistuksia odotella 12 tuntia. Minulla ei ollut mitään syytä rynnätä päätä pahkaa sairaalaan enkä vieläkään koko raskauden aikana ollut tuntenut yhden ainoatakaan supistusta, joten päätin koittaa nukkua yöni kotona rauhassa ja palata tähän synnytysaiheeseen aamulla. Huonosti nukutun yön jälkeen lauantaiaamuna supistuksia ei ollut edelleenkään kuulunut, joten soitin synnytysvastaanoton kätilölle, joka pyysi käymään tarkastettavana aamupäivän aikana. Niinpä me pakattiin autoon minun sairaalakassini ja Larille eväitä ja lähdimme kohti sairaalaa tietämättä, että tulisimmeko vielä takaisin kotiin odottelemaan supistuksia vai jäisimmekö jo sairaalaan synnytyksen käynnistykseen.

 

Sairaalassa pikatesterillä todettiin, että tihkuva neste todella oli lapsivettä. Lapsen sydänääniä kuunneltiin ja sykettä seurattiin hetken ajan vauvan voinnin arvioimiseksi. Tämän jälkeen lääkäri tuli tekemään ultraäänitutkimuksen. Tutkimusta aloittaessaan lääkäri sanoi, että katsotaan vain, että täällä on kaikki hyvin ja pääsette sitten vielä kotiin odottelemaan täksi päiväksi supistuksia. Kun hän alkoi mittailemaan sitten monitorilta vauvan kokoa, sanoikin hän saman tien, että joutuu perumaan puheensa ja vauvan pienen koon vuoksi synnytystä aletaan käynnistelemään saman tien sairaalan osastolla ja synnytyksen käynnistymistä odotellessa vauvan vointia tulisi seurata säännöllisesti. Tässä kohtaa soitin vanhemmilleni ja pyysin heitä hakemaan Nalan kotoamme heille hoitoon. Me jäisimme synnyttämään ja odotus viimein päättyisi!

WP_20160402_11_34_07_Pro_edited_edited
Vauva syntyi raskausviikolla 41+3

Niinpä siirryin osastolle ja sain suun kautta otettavan cytotec-tabletin. En halunnut jäädä passiivisena laakereilleni makaamaan vaan kävimme Larin kanssa ulkona vähän kävelemässä ja nauttimassa aurinkoisesta säästä ja joimme limpparit sairaalan kahvilassa. Ensimmäisestä tabletista supistukset eivät kuitenkaan vielä alkaneet, mutta toisesta tabletista alkoikin jo tapahtua. Ensin kyselin hoitajalta, että onko ihan normaalia, että tunnen lieviä menkkamaisia kipuja toisinaan alavatsalla. Hoitaja kertoi minulle tuossa kohtaa, että on se ihan normaalia, niitä kutsutaan supistuksiksi. Jes, ensimmäiset supistukseni olivat alkaneet! Supistukset alkoivat nopealla tahdilla kovenemaan ja pyysin särkylääkettä ja lämpimät kauratyynyt, jotka laitettiin sekä alaselälle että alavatsalle kipua helpottamaan. Hoitajalta kyselin myös miten minun tulisi olla supistusten aikana ja hoitaja neuvoi keskittymään vain siihen, että jännittäisin lihaksiani mahdollisimman vähän ja yrittäisin tietoisesti rentouttaa itseäni. Hoitajan oppien kannustamana ja netistä lukemieni oppien viisastamana nousin ylös sairaalan sängystä ja päätin, etten jäisi passiivisena kärsimään supistuksistani vaan koittaisin tietoisesti hyödyntää kehoni omia kivunlievitysmekanismeja. Koko supistelujen ajan synnytykseen asti olin seisaaltani ja supistusten välissä keskityin heijaamaan itseäni rauhallisesti, hengittelemään syvään ja pitämään itseni rentona. Supistuksen tullessa nojailin etukenossa, hengitin syvään ja annoin aa-ääntelyn helpottaa kipua. Koitin parhaani mukaan olla jännittämättä itseäni yhtään enempää kuin oli pakko. Supistukset tihenivät todella vauhdilla ja hyvin nopeasti minun olikin enää vaikea erottaa mihin edellinen supistus päättyi ja seuraava alkoi. Osastolla tarkistettiin kohdunsuun tilanne ja todettiin, että olin 3,5 senttiä auki, mutta koska supistukset olivat jo niin järisyttävät, niin päätettiin, että minun on aika siirtyä synnytyssaliin.

 

Heti saliin päästyäni pyysin epiduraalin ja suolihuuhtelun. Lari odotteli käytävässä esivalmistelujen aikana. Tullessani vessasta supistukset olivat jo niin järkyttävät, että jalkani tuskin enää kantoivat. Siinä vaiheessa kätilö tajusi, että lapsihan on syntymässä jo. Samaan aikaan synnytyssalin ovesta sisään asteli anestesialääkäri puudutustarvikkeiden kanssa. Kätilön kirjaimellisesti repiessä housuja jalastani käski hän lääkäriä hakemaan isän mukaan synnytykseen, koska lapsi syntyisi nyt. Mitään kivunlievityksiä en siis kerennyt enää synnytyssalissa saamaan, koska sen muutaman minuutin aikana, kun siirryin osastolta synnytyssaliin ja minulle tehtiin suolihuuhtelu, niin olin auennut 10 senttiin ja ponnistusvaihe alkoi. Minulla meinasi usko loppua hommaan kesken ja itku tulla siinä kohtaa, kun tajusin, että joutuisin suoriutumaan ilman mitään kivunlievitystä läpi tämän eläimellisen sirkuksen. Onneksi kätilöni oli mitä loistavin ja tsemppasi, että hyvä tästä tulee eikä ole mitään hätää. Lari oli myös loistava tuki synnytyksessä. Lisäksi synnytyksessä avustamassa ollut toinen kätilö sattui olemaan minulle entuudestaan tuttu, mikä toi vielä jotenkin lisäturvaa synnytykseen, jonka koin mielessäni aika kaoottisena. Puristin rystyset valkoisina Larin käden lähes tunnottomaksi ponnistusvaiheen aikana. Kipu oli niin suunnaton, että minun oli välillä vaikea pysyä tajuissani. Keskityin vain kuuntelemaan kätilön ohjeita; vedä keuhkot täyteen happea, pidätä hengitystä, ponnista, rentouta, odota supistusta ja taas alusta. Olin etukäteen lukenut, että repeämiä voi ehkäistä kuuntelemalla ja tunnustelemalla omia supistuksia tarkasti. Vauvaa ei lukemieni ohjeiden perusteella kannattanut puskea maailmaan liian innokkaasti vaan lyhyillä ponnistuksilla aina supistuksen tullessa. Myös kätilö noudatti tarkasti tätä kaavaa eikä vauvaa pyritty saamaan pihalle liian nopeasti. Vauvan pää jäi jumittamaan hymenrenkaaseen, joten kätilö joutui saksilla napsaisemaan hymenrenkaan poikki lapsen pään jo syntyessä ja sitä varten kesken ponnistusvaiheen hän laittoi puudutepiikin sentään. Tuo oli ainoa repeämä, mitä minulle synnytyksestä kirjattiin ja se korjattiin kahdella tikillä. Selvisin synnytyksestä siis hyvin vähillä vaurioilla.

 

Olin aiemmin kuullut monta kokemusta siitä, että synnytyskipu ei kaikilla suinkaan loppuisi siihen, kun vauva syntyy. Minulla kuitenkin kipu loppui kuin seinään, kun vauva sujahti ulos. Toki kyllähän sitä sen jälkeen oli pitkään olo kuin joku olisi lyönyt pesäpallomailalla jalkoväliin ja istukan synnyttäminen oli epämiellyttävää ja kivuliasta, mutta ne kivut olivat pientä loppuvaiheen supistuksiin ja ponnistusvaiheen kipuun verrattuna. Vauvan synnyttyä Lari tuoreena isänä sai kunnian katkaista vauvan napanuoran ja minun ensimmäinen ajatukseni oli vain, että huh, selvisin elossa! Pian kuitenkin tuli jo kiire saada vauva rinnalle ja päästä näkemään, että minkä pienen ihmeen olinkaan synnyttänyt tähän maailmaan. Sydämen täytti suunnaton rakkaus välittömästi, kun katselin omaa vastasyntynyttä tytärtäni. Hän oli täydellinen meille. Juuri se palanen, joka perheestämme oli puuttunut. Synnytyssalissa minulla ei käynyt mielessäkään kysyä edes, että onko syntynyt lapsi terve tai että montako sormea ja varvasta vauvallamme on. Olin vain huojentunut siitä, että 9 kuukauden odotus ja tuskainen synnytys oli päättynyt ja että minulla oli maailman ihmeellisin ja rakkain pieni käärö sylissäni. Tuo pieni käärö oli 2884 grammaa ja 47 senttiä täyttä rakkautta. Synnytykseni kesti vain 2 tuntia ja 47 minuuttia ja ponnistusvaihe 32 minuuttia. Vauva syntyi huhtikuun toisena päivänä kello 23:17. Sormet ja varpaat laskin osastolla vasta seuraavana aamuna. Kätilö oli myös niin ihmeissään synnytyksen vauhdikkaasta etenemisestä, etten minä eikä kätilö ollut kumpikaan huomannut, että milloin minulta ne lapsivedet sitten oikein menivät kunnolla, koska kalvot olivat ehjät vielä synnytyssaliin saapuessani? Se jäi arvoitukseksi kaikille.

 

Jälkeen päin ajateltuna en tiedä mikä kaikki vaikutti siihen, että käynnistyttyään synnytykseni eteni niin nopeasti, ponnistusvaihe sujui ilman suurempia ongelmia ja että en saanut pahoja repeämiä. Oliko syynä perimä ja geenit, koska oman äitini ja äidinäitini synnytyksetkin aikanaan ovat olleet hyvin vauhdikkaita? Oliko syynä kätilöiden arvokas tieto, loistava yhteistyö sekä keskenään että minun kanssani ja selkeät, jämäkät ohjeet? Oliko syynä se, että olin lukenut synnytyksestä paljon etukäteen ja etsinyt tietoa siitä, miten olla aktiivinen synnyttäjä ja tehdä voitavansa synnytyksen käynnistymiseksi, vauhdittamiseksi ja vaikuttamiseksi sen kulkuun? Vai oliko kyseessä vain puhdasta tuuria ja sattumaa? Luulen, että kaikilla näillä oli oma osuutensa ja vaikutuksensa lopputulokseen ja olen iloinen siitä, että järjettömän kivuliaasta kokemuksesta huolimatta minulle jäi kuitenkin hyvä fiilis kaiken kaikkiaan, sain toivomani nopean synnytyksen ja sekä minä että vauva selvisimme synnytyksestä hyvinvoivina ja terveinä. Olen myös iloinen siitä, että Lari sai olla koko synnytyksen mukana ja kokea siten myös tyttärensä syntymän ihmeen.

 

Mainokset

3 vastausta artikkeliin “Synnytyskokemukseni

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s