Perhe

Ohi on

Syntymäpäivän kynnyksellä se sitten koitti, nimittäin viimeinen imetys. Nyt on minun osaltani imetysurakka paketissa ja olo on jokseenkin hirveä, haikea ja surullinen, mutta toisaalta taas helpottunut ja onnellinen. Hieman tunnen myös ylpeyttä siitä, että jaksoin tähän asti sentään, mutta samaan aikaan mieltä kalvaa epäonnistumisen tunne, koska tavoitteet imettämisen suhteen olivat jotain aivan muuta kuin, että pakon sanelemana joutuisin luovuttamaan leikin kesken 4,5 kuukauden jälkeen.

_20160817_214625

Kun kaksi ja puoli viikkoa sitten Alisalle tuli ikää mittariin neljä kuukautta ja samaan aikaan imetyksen kanssa meillä tuli seinä vastaan, olin kauhuissani. Eniten hirvitti ajatus, että joudunko viemään lapseltani hänen rakkaimman asiansa tuosta noin vain mitään varoittamatta ja antamatta jättää edes hyvästejä. Ensin tosiaan tilanne tuolloin näytti niin pahalta, etten kerta kaikkiaan pystyisi imettämään enää kertaakaan. Ajatus kuitenkin niin äkkiarvaamattomasta imetyksen lopettamisesta tuntui liian pahalta. Toinen rinta oli niin tulehtunut, että lääkärikin kielsi sillä enää imettämästä kertaakaan, mutta toinen rinta oli vielä jotenkuten pelissä mukana. Niinpä sitkeästi päätin jaksaa suunnatonta imetyskipua vielä hetken vauvani tähden. Halusin, että Alisa saisi edes hieman pehmeämmin vieroittautua rinnasta ja totutella tuttipulloiluun ja äidinmaidonkorvikkeisiin siinä ohessa, kun imetys väheni. Toisaalta en ollut itsekään vielä tuolloin valmis luopumaan imetyksestä. Enhän minäkään ollut saanut valmistautua imetyksen loppumiseen ja mieli oli aivan sekaisin ja alamaissa.

 

Ensin täysimetys väheni neljään imetykseen päivässä. Se tuntui kuitenkin liian kivuliaalta suoritukselta ainokaiselle vielä jotenkuten pelittävälle rinnalleni. Niinpä parin päivän jälkeen tiputin imetyskerrat kolmeen imetykseen päivässä. Tuolloinkin imetys edelleen sattui, mutta sen kestin jo. Tällä tavalla mentiin puoli viikkoa, kunnes imetysten määrä väheni kahteen imetykseen päivässä. Jäljellä olivat enää Alisan rakkaimmat hetket rinnalla eli aamu- ja iltaimetykset. Kun imetyskertoja oli enää kaksi päivässä, niin kipu imetyksestä hävisi, koska rinta alkoi hiljalleen paranemaan jo imetyksen ohessa. Olin onnellinen siitä, että viimeiset päivät sain imettää Alisaa ilman kipua vain nauttien Alisan ja minun aivan ikiomista kahdenkeskeisistä hetkistä, jotka olivat täynnä läheisyyttä ja lämpöä. Samalla sain varmistuksen siihen, että Alisan imuotteessa ei ole ollut mitään vikaa. Imetys ei tosiaankaan sattunut imuotteen vuoksi vaan siksi, ettei rintani vain kestäneet yksinkertaisesti imetystä. Näinkin voi käydä. Viikon verran imetettyäni kahdesti päivässä vähensin kerrat yhteen. Jäljelle jäi se kaikista rakkain, iltaimetys. Yhdellä imetyksellä mentiin viimeinen viikko, kunnes tänään jätimme Alisan kanssa molemmat jäähyväiset niin rakastetulle ja samalla vihatulle imetykselle. Mietin, että olisinko voinut jatkaa Alisan kanssa vielä osaimetyksellä, mutta totesin moneen otteeseen, että en voi. Ensinnäkin minun on päästävä lääkerasvalla hoitamaan rintani kuntoon, mitä en voi imetyksen aikana tehdä. Lisäksi imetyskipujen ohessa toinen ongelmani on ollut liika maidontuotanto. Maitoa on aina tullut hieman yli tarpeiden ja nyt imetysten vähentyessä olen moneen otteeseen saanut taistella rintoihin ilmaantuvien tiehyttukosten kanssa. Minun oman terveyteni kannalta siis imetys on vain lopetettava, vaikka se kuinka pahalta tuntuukin.

 

Olin etukäteen päättänyt, että tämä päivä on viimeinen päivä, kun imetän. Silloin Alisa on saanut vielä viikon verran olla rinnalla kerran päivässä, joten siihen olisi hyvä lopettaa. Vieroituksen aikana Alisa on jonkin verran reagoinut imetyksen lopettamiseen ja tuttipulloruokailuun siirtymiseen. On ollut itkuisia päiviä, päivärytmiäkin on hiottu hieman uuteen uskoon ja varsinkin iltaisin Alisa on ollut itkuisempi. Aika monet rinta- ja tuttipulloraivaritkin on käyty lävitse. Halusin kuitenkin, että viimeisestä imetyksestä sekä minulle että Alisalle on jäätävä hyvä kokemus, joten olin varautunut siihen, että rintaraivareiden sattuessa tälle illalle imettäisin vielä huomenna tai niin kauan kunnes se hyvä imetys sieltä sattuisi kohdalle. Imetyksen lopettamista ei kuitenkaan tarvitse venyttää enempää nimittäin viimeiseksi tarkoitettu imetyshetki oli mitä täydellisin. En tiedä mitä ihmettä tapahtui, mutta tänä iltana rinnalle ei raivottu eikä ennen nukahtamista tarvinnut laannutella raivoisasti huutavaa lasta. Alisa söi rinnasta vatsansa täyteen maitoa, piti rinnasta kiinni tuolla pikkuruisella kädellään ja lopulta nukahti rinnalle. Siitä nostin onnellisena unissaan tuhisevan lapsen kehtoonsa ja peittelin muumilakanoihin. Kun sain vedettyä makuuhuoneen oven perässäni kiinni, niin pakko myöntää, että kyynel vierähti poskelle. Se oli sitten siinä.

 

Nyt, kun minulla on kokemusta imettämisestä, en enää yhtään ihmettele taaperoimettäjiä. Ymmärrys heitä kohtaan on kasvanut suuresti. Ennen lapsen saantia en voinut käsittää, miksi joku imettää vielä leikki-ikäistä lasta, mutta nyt käsitän tuon asian paremmin kuin hyvin. Itse olin ajatellut imettää lastani vuoden ikään saakka, mutta minulle olisi hyvin voinut käydä niin, etten olisi itse pystynyt luopumaan imetyksestä. Jos imetys ei olisi ollut omalla kohdallani niin pirun hankalaa ja jos vain mitenkään olisin onnistunut tavoitteessani, niin jäähyväisten sanominen imetykselle olisi voinut olla liian kivuliasta. En olisi pystynyt ehkä luopumaan noista ihanista läheisistä hetkistä lapseni kanssa vielä hänen ollessaan vuoden ikäinen. Mietinkin, että nytkin kummallekohan todellisuudessa imetyksestä vieroittautuminen oli oikeasti vaikeampaa, Alisalle vai minulle. Äidin kannalta on kyllä ehdottoman tärkeää, että imetyksen voi lopettaa hiljalleen asteittain. Siinä ehtii itsekin käsittelemään niitä tunteita, mitä imetyksestä luopuminen nostaa pintaan ja ehtii mielessään hyvästellä imetyksen. Itselläni vielä varmasti jonkin aikaa menee, kun käsittelen imetyksen jättämän surun pois päiväjärjestyksestä. En olisi osannut kuvitella millaisen surutyön imetyksen lopettaminen voikaan vaatia. Siihen on yllättävän kiintynyt, mutta se on kai sisäänrakennettuna meihin naisiin. Biologia on ovelasti varmistanut, että vauvat saavat varmasti ravintonsa.

 

Imetysurakasta kerkesin jo kuitenkin muutama tovi sitten palkitsemaan itseni ostamalla itselleni uuden uimapuvun. Meillä on alkamassa vauvauinti parin viikon päästä, joten nyt voidaan Alisan kanssa kumpainenkin lähteä vauvauintiin reippain mielin uusilla uimapuvuilla varustettuna. Mielestäni aika osuva imetyslahja itselleni. Kaikesta huolimatta voin taputtaa itseäni olkapäälle: ”Hyvin sä vedit!”

DSC_0514_edited DSC_0599_edited

 

3 vastausta artikkeliin “Ohi on

  1. Ihana ollut lukea sun imetystaivalta. Sitkee nainen, vaikka ongelmia ilmennyt lähes koko ajan. Saat tosiaankin taputtaa olkapäälle ja kehua itseäs. Monet ei edes yritä,mikä on tosi sääli. Mutta Kati, sulle hatunnosto.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s