Nala · Perhe

Palasia vauvaelämästä Nalan silmin

”Moikka taas!

 

Mä oon meidän perheen koira ja tottelen nimeä Nala. Tai tottelen ja tottelen, ainakin silloin kun huvittaa tai jos on nameja tarjolla palkkioksi tottelemisesta, mutta välillä musta on ihan hirveen hauskaa olla tottelemattakin. Esimerkiksi joskus kun ollaan oltu meidän pihassa leikkimässä ja mäkin oon saanut olla vapaana, niin sitten kun tulee sisälle menon aika niin en tulekaan, vaan jään ihan uhallani johonkin mättäälle istumaan ja istun siinä paikallani välittämättä siitä, että mua huudellaan sisälle. Sitten kun äiti tai isi tulee lähemmäs ottamaan mua kiinni, niin pinkaisenkin karkuun muutamien metrien päähän. Se on musta hulvattoman hauskaa, vaikka äiti ja isi ei olekaan ehkä ihan samaa mieltä.

img-20160721-wa0004

Tänään ajattelin kuitenkin kertoa teille siitä, kun meille keväällä muutti joku ääntä pitävä mytty. Musta se on ollut samaan aikaan hauskaa ja hirveetä. Ennen kuin tuo vauvaksi kutsuttu mytty muutti meille, niin äiti kasvoi kasvamistaan ihan valtavan kokoiseksi. Mä mietin, että nyt se on kyllä syönyt vähän liikaa spagettia. Äiti kuitenkin koitti kertoa mulle, että sen masussa kasvoi vauva. Kyllähän mä kuulin, että siellä masussa on melkoista älämölöä, mutta en mä nyt osannut kuvitella, että se masuasukki joskus kömpii ulos sieltä ja sit muuttaa meille pysyvästi. Ennen vauvan syntymää mua vähän hirvitti, että mikä ihmeen monsteri meille on tulossa, koska äiti sanoi isille, että sen pitää sitten muistaa muistuttaa Nalan ruokinnasta ja ulkoiluttamisesta, koska äiti kuulemma voi unohtaa sen jos on vaikka tosi väsynyt vauvan kanssa. Kiva homma, että tähän saakka olin aina ollut se äidin ja isin ykkönen ja ainokainen ja olin saanut kaiken huomion, energian ja vapaa-ajan, mutta nyt joutuisin väistymään ykkösen paikalta jonkun sinappikoneen vuoksi, joka valvottaisi ehkäpä mun vanhempia niin, ettei ne muista edes antaa mulle aamupalaa. Varauduin siis koviin aikoihin…

wp_20141111_002

Sitten tuli se päivä, kun äiti sanoi lähtevänsä synnyttämään ja me ei nähtäisi pariin päivään. Äiti kertoi, että hänen mukanaan kotiin tulisi myös vauva, joka olisi mun pikkusisko. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta sitten parin päivän päästä äiti tosiaan tuli kotiin mustan kopan kanssa, jossa toppapussissa oli jääkarhun poikasta muistuttava pieni mytty. Mun oma pikkusisko. Yhtäkkiä mua ei ärsyttänytkään yhtään, että meille tuli vauva, vaan olin ihan superinnostunut. Halusin vaan nuuskuttaa ja pussailla tuota jääkarhun poikasta koko ajan ja äiti ja isi toppuutteli mua. Ei kuulemma saanut olla liian innokas, ettei vauva säikähdä tai etten satuta sitä vahingossa. Mä nuuskutin pää kopassa sitä kääröä monta minuuttia ja me tehtiin heti tuttavuutta pitkään ja hartaasti. Sitten äiti riisui vauvan toppapussista ja siitä jääkarhupuvusta ja eihän se ollutkaan mikään pentu vaan ihmisvauva!

 wp_20160405_13_17_10_raw

Seuraavat päivät mä vartioin tuota uutta tulokasta koko ajan. Me oltiin erottamattomat. En päästänyt sitä silmistäni hetkeksikään ja välillä meinasin nukahtaa istualleni vauvan viereen. Pää alkoi nuokkumaan väkisin ja silmät luppasivat, mutta en halunnut käydä nukkumaan. Jonkunhan piti vahtia silmä kovana koko ajan mitä vauva tekee, ainakin niin mä kuvittelin. Olin samaan aikaan myös aika mustasukkainen. Vanhempien huomio keskittyi ihan selkeästi nyt enemmän vauvaan ja olin jäänyt vähän syrjään ja taka-alalle, vaikka sain mäkin rapsutuksia. Se vaan ei riittänyt, sillä halusin ihan kaiken huomion ja aloinkin tekemään huomionkipeänä kaikki mahdolliset temput volteista ulvontaan saadakseni jommankumman vanhemman keskittymään muhun. Sekään ei oikein tuottanut tulosta, koska niistä mun vauhkoiluista sain osakseni vain tuhahduksen ”Hiljaa!”, ”Lopeta!” tai ”Rauhoitu!” ja jos oikein kävi villiksi mun menoni, niin sitten mut laitettiin toiseen huoneeseen miettimään tekosiani. Siinä vaiheessa mun mieleen hiipi ajatus, että oltais me pärjätty ilman tuota vauvaakin. Oliko sen ihan pakko muuttaa meille? Mä olisin voinut toisinaan postittaa tuon käärön takaisin sinne synnytyssairaalaan. Multa otti kyllä aikansa ennen kuin mä rauhotuin vauvan tulon jälkeen, etten enää vahtinut sen tekemisiä alvariinsa ja jotta selvisin mustasukkaisuustuntemuksistani. Pikku hiljaa ne tunteet kuitenkin laantuivat ja sittenhän me on jopa nukuttu päiväuniakin viekutusten.

 wp_20160502_11_54_57_pro wp_20160502_07_17_41_pro wp_20160607_15_00_06_pro

Kesän aikana me kuitenkin alettiin löytämään yhteinen sävel. Mä tyydyin kohtalooni, että meitä äidin ja isin mussuja on nyt kaksi ja mun pitää jakaa vanhempien aika ja huomio pikkusiskon kanssa. Enää me ei kiistellä ja väännetä kättä siitä. Nykyisin tosin saan toisinaan paheksuvia katseita ja kieltoja, koska olen kuulemma mölyapina. Mutta minkäs teet, kun se on niin hauskaa mennä esimerkiksi ravistelemaan itseään ja läpyttämään korvia vauvan kehdon viereen, kun se nukkuu ja sitten jäädä kuuntelemaan, että sainko herätettyä vauvan. Nykyään kun tuntuu toisinaan siltä, että kaikki kiva on kiellettyä varsinkin päiväuniaikaan, kuten sisällä pallon perässä juokseminen ja vinkulelujen vinguttaminen, niin pakkohan sitä välillä on jotain jekkuja kuitenkin keksiä. Tässä kylläkin jekku kävi nyt vähän omaan nilkkaan, sillä vauvan päiväunien aikaan mä en enää saa olla makuuhuoneessa, vaan mut jätetään oven toiselle puolelle, jotta vauva saisi nukkua rauhassa. Yöunet onneksi saan vielä nukkua mun perheen kanssa ja silloin mä kyllä yritänkin olla hiljaa ja käperryn vaan kerälle peiton alle mun äidin ja isin jalkoihin yöunille. Se on ihan parasta, kun saa heittää jalat kohti kattoa pitkän päivän päätteeksi ja nukkua pehmoisessa, lämpimässä perhepedissä. wp_000277

dsc_1353

Kesällä mun vanhemmat suunnitteli mun turkin ajelemista lyhyeksi. Oltaisiin kuulemma vuoden päästä lähdössä koko perhe matkalle, minne mäkin pääsisin mukaan, mutta matkakohteessa olisi kuulemma niin lämmin, että mun olisi tukalaa olla siellä tottumattomana pitkässä turkissa. Niinpä kuulemma turkki saisi jäädä matkasta pois. Mua kauhistutti se ajatus, että ne pirulaiset veisivät mun turkin, mutta lohduttauduin sillä ajatuksella, että onneksi olisi vielä vuosi aikaa liihotella pitkässä turkissa ja kieriskellä mutalätäköissä kuunnellen, miten äiti tai isi huutaa perästä ”EEEEIIIIIIIII, Nala Ei!” ja enhän mä mitään kuuntelisi, koska kaikki lätäköt vaan huutaa mua niin palavasti luokseen. Sitten yhtenä päivänä äiti otti mut kanssaan kylppäriin, napsautti trimmerin surisemaan ja vetäisikin ihan yllättäen ja varoittamatta multa turkin veks. Sinne meni kaikki karvat! Mitään se ei jättänyt, paitsi typerän siilitukan ja leijonan tupsuhännän. Mulla piti olla vielä vuosi aikaa pitkässä turkissa, mutta eipäs sitten ollutkaan. Äiti sanoi, ettei vauvan kanssa jää aikaa mun kuraleikkien siivoamiseen, jos mulla on pitkä turkki. Lyhyttä turkkia olisi niin paljon helpompi pestä, kuivata ja pitää siistinä ja kotikin pysyisi tuota maassa möngertävää toukkaa varten puhtaampana. Mä olen sitä mieltä, että hiukset on naisen kruunu, joten mikä mun kruununi nyt on, kun nenän päästä hännän päähän saakka komeilee vain siilikampaus. Olen huomannut, että nykypäivän trendi on, että naiset leikkauttavat osan päätään siiliksi pitäen kuitenkin suurimmassa osassa päätään pitkät hiukset. Se näyttää tosi hyvältä, kuten vaikkapa Saara Aallolla! Mäkin yritin matkia Saaraa, kun mulla oli vielä pitkä turkki ja riuhtaisin risukkoon tukon irti turkistani ja tuohon pienelle kohdalle jäi siili. Ei naiset yleensä kuitenkaan mene parturiin pyytämään kokosiiliä, joten mitä mun äidin päässä oikein liikkui, kun se meni mulle tällaisen kampauksen tekemään. No nyt tässä viikkojen aikana olen kuitenkin tottunut lyhyeen kampaukseeni ja enää se ei mua häiritse, että äiti leikkasi multa turkin pois. Itse asiassa tämä uusi luukki on aika kiva, sillä mulla ei enää tule kuuma yöunilla sängyssä ja voin nukkua peiton alla vaikka koko yön. En myöskään joudu pesulle suihkuun enää yhtä usein kuin aiemmin ja lumen sadettua maahan lumi ei ole enää inhottavasti pakkautunut kainaloihin tai takertunut muutenkaan pitkään turkkiin lumipaakuiksi. On tästä uudesta luukista siis etujakin!

dsc_1417

dsc_1098

Suurin kipukohta mulla ja Alisalla on varmasti ollut se, että meillä molemmilla on meidän koko asunnon kokoiset persoonat. Mä olen kyllä miettinyt, että miten nämä meidän persoonat mahtuu saman katon alle. Niin vaan kuitenkin tässä kuukausien kuluessa me ollaan opittu sovittamaan niitä persooniamme yhteen ja toisinaan eletään rinnatusten toisistamme välittämättä ja toisinaan taas meillä on tosi kivaa yhdessä. Välillä vieläkin tulee yhteentörmäyksiä, mutta onneksi ne on vain pieniä hetkiä. Loppujen lopuksi on se sittenkin ihan kivaa, että meille muutti vauva, ihan pysyvästi, enkä mä sitä enää postittaisi takaisin sinne sairaalalle. Sitä paitsi perheen kanssa on ihan parasta ulkoilla yhdessä, mutta sitä olen kyllä miettinyt, että mitenhän meiltä talvella onnistuu pulkkailu porukalla järven jäällä, kun tiedättehän mitä mieltä mä olen pulkista…

dsc_1764 dsc_1759

Terveisin,

Nala”

dsc_1460

Mainokset

One thought on “Palasia vauvaelämästä Nalan silmin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s