Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Kahdeksankuisen vauvan äitinä

Meillä on opittu tämän viikon aikana liikkumaan muutenkin kuin pyörimällä. Alisa on alkanut opettelemaan siispä ryömimisen alkeita ja hakee konttausasentoa vimmatusti. Sekös onkin antanut meille vanhemmille vipinää kinttuihin, sillä nykyään meillä on vauva sekunneissa joka nurkassa, sähköjohdoilla, pistorasialla ja aivan kaikkialla, missä pieni vauva vain jotain kiinnostavaa näkee. Aiemmin siirtymiseen paikasta toiseen Alisalla on mennyt aikaa, koska pyörimällä pääsee vain yhteen suuntaan kierähdys kerrallaan ja suunnan vaihtaminen on vaatinut Alisalta aina aikansa, että on onnistunut asettamaan itsensä niin, että kierimällä pääsee oikeaan suuntaan. Nyt kun Alisa kulkeekin joka paikkaan suoraan ryömien todella näppärästi niin ei aikaakaan, kun tuo pieni Tasmanian tuholainen on ravistellut Nalan vesikiposta vedet lattialle, sitten ryöminyt ennätysvauhtia keittiön toiselle puolelle keittiöjakkaralle ja tavoittelee lehtipinoa, johon yltäessään saisi melkoisen läjäyksen Vauva-lehtiä, Aku Ankkoja ja Koiramme-lehtiä niskaansa. Kun lehtipino lakkaa kiinnostamasta, niin tuholainen jatkaa matkaansa ruokapöydän alle ja käy heiluttamassa jokaisen ruokapöydän tuolin omasta mielestään paremmalle paikalle. Tämän jälkeen singahdetaan leikkimatolle heittelemään leluja, kunnes silmään osuu Nalan puruluu olohuoneen matolla. Seuraavaksi syöksytäänkin jo luun kimppuun ja laitetaan se suuhun samantien, koska ensimmäiset puhkeamassa olevat hampaat saavat ikenen kutiamaan armottomasti.

 img-20161125-wa0007

Nyt siis meilläkin vanhemmuus on saanut kirjaimellisesti siivet selkäänsä tai ainakin pitäisi saada, nimittäin vauvalla vauhtia alkaa olemaan sen verran, että vahtivat silmät tarvittaisiin selkään, mutta myös jokaiseen huoneeseen, kulmalle ja nurkalle. Sinä aikana, kun täytän vaikkapa tiskikoneen, Alisa kerkeää jo moneen paikkaan tutkailmaan kotiaan ja maistelemaan tietysti kaikkea, mikä matkan varrelle osuu. Tämä uusi tilanne onkin saanut taas omassa vanhemmuudessa aivan uuden vaihteen silmäänsä. Nimittäin huoli siitä nostaa päätään, että onko tämä koti turvallinen tuolle lapselle ja olenko osannut ottaa kaiken huomioon, ettei mitään ikävää pääsisi sattumaan. No turvalliseksi tämä koti ainakin on pyritty tekemään, muun muassa pistorasiat saivat jo turvasuojukset päälleen ja nyt viikonlopun alkaessa Alisan huoneen lipasto kiinnitetään seinään. Seuraavaksi kaupasta pitääkin mennä sitten hakemaan laatikoihin ja kaapinoviin niitä avaamisen estäviä stoppareita, jotta esimerkiksi keittiöveitset ja pesuaineet pysyvät lapsen ulottumattomissa. Kaikenlaista sitä joutuukin miettimään jatkuvasti, kun lapsi kasvaa ja kehittyy. Eipähän tällaiseenkaan olisi osannut varautua vielä vaikkapa vuosi sitten, mutta onneksi vanhemmuus on kasvun ja oppimisen tie eikä kaikkea tarvitsekaan osata valmiiksi etukäteen.

 img-20161125-wa0005

Tämä tilanne on myös herättänyt paljon ajatuksia vanhemmuudesta. Aiemmin näin vanhemmuuden vain ehdottomana rakkautena ja huolenpitona. Rajojen asettamisena ja elämässä oikeille poluille opastamisena. Lohduttamisena ja kädestä kiinnipitämisenä. Halauksina ja suukkoina. Vanhemmuuden kuva saa kuitenkin jatkuvasti lapsen kehittyessä uusia näkökulmia ja nyt viimeisimpänä on herännyt ajatus, että vanhemmuus koostuu loputtomasta sarjasta virheitä ja niistä oppimisesta ja sitten siinä matkan aikana täytyy vain sydän syrjällään toivoa, ettei yksikään virhe olisi millään tapaa kohtalokas. Sillä parhaansa sitä vanhempana yrittää, kaikkeen yrittää varautua ja kaikessa ennakoida, opiskella vanhemmuutta ja hankkia tietoa, mutta silti kaikkea ei voi ennakoida ja nähdä jo etukäteen valmiiksi. Lapsen kanssa jokainen päivä tuntuu sisältävän hetkiä ja tilanteita, jotka jollakin tapaa yllättävät. Ai lapsi ylettääkin jo tuonne asti? Ai lapsi liikkuukin jo noin nopeasti? Ai lapsi onkin oppinut, miten tuokin ovi/laatikko avataan? Ai lapsi onkin jo noin voimakas? Aina huomaa jotain, mitä ei osannut tulla ajatelleeksi. Toivottavasti kuitenkin ajattelin etukäteen läpi ne kaikista tärkeimmät asiat.

 dsc_1849

Tässä vauvakuukausien aikana ja jo raskausaikana kiinnitin huomiota siihen, miten rankasti vanhempia arvostellaan. Pahimpia vanhempien arvostelijoita ovat toiset äidit ja heti hyvänä kakkosena tulevat lapsettomat naiset. Ainakin itselleni on nimittäin herännyt mielikuva, että arvostelijoina enemmän ovat siis nimenomaan naiset, eivät niinkään miehet. Miehet ottavat rennosti ja ovat kavereita ja tukijoita toisilleen. Heillä on omia dädirinkejään, joissa höpötellään välillä työpaikkasählystä tai kosteista pikkujouluista ja toisinaan sitten siitä, miten viime yönä jouduttiin heräämään kahdeksan kertaa pelkästään vaipanvaihtoon, kun vauvalla vähän suoli päätti toimia. Naisistakin toisilleen toki paljon vertaistukea löytyy ja itsellänikin on monta niin lapsellista kuin lapsetonta naisystävää tukiverkossani, mutta niin löytyy sitten armottoman kovaa kritisointia ja maanrakoon lyömistäkin naisten joukosta. Naiset ehkä näkevät enemmän omat tapansa ainoina oikeina tapoina toimia ja ovat vauvanhoidossa ja kasvatusasioissa paljon ehdottomampia kuin miehet. En ymmärrä mistä tämä ilmiö johtuu, mutta luulisi, että varsinkin toisen äidit tietävät, miten uuvuttavaa joskus vauvan kanssa voi olla. Kun putkeen alkaa olla useita kahden tunnin yöunilla läpi kahlattuja öitä ja pää tuntuu olevan täynnä havunneulasia eikä tiedä olisiko humalassa vai krapulassa, vaikka on aivan selvin päin, niin silloin joskus saattavat mennä ihan ymmärrettävästi puurot ja vellit sekaisin, jokin asia unohtua, energiat olla nollassa, keskittyminen herpaantua ja elämä tuntua toisinaan epätoivoiseltakin, kun keho huutaa unta ja lapsi huutaa ruokaa, tylsyyttä, puhkeavia hampaita, ilmavaivoja tai milloin mitäkin. Luulisi, että äidit jos ketkä tietävät miltä tällaiset tilanteet ja hetket elämässä tuntuvat ja osaisivat olla lempeitä toisilleen, mutta sitten kuitenkin somessa huudellaan hirveyksiä muille äideille ihan vaan jo vaikka siitä syystä jos lapselle syötetään kaupan purkkiruokaa tai äidinmaidonkorviketta. Se ei mene minun jakeluuni, miksi toisten vanhempien valintoja pitäisi arvostella. Vielä vähemmän jakeluuni menee se, että lapsettomat naiset arvostelevat sitten äitejä, että voiko nyt olla niin vaikeaa jonkin asian kanssa tai että miten jokin asia tulisi tehdä, mutta itse olen sitä mieltä, että sellaista on vaikea arvostella, mitä ei ole kokenut.

 dsc_1839

Itse haluaisin keskittyä siihen, että omassa vanhemmuudessani teen kaiken parhaalla mahdollisella tavalla, mutta niinä männynneulaspäivinä, kuten tänään, yritän myös vähän armahtaa itseäni. Kun vauva nukkuu, niin ehkäpä minäkin voin sen ajan vain istua ja huilata ja ehkä se vauva ei saa traumoja siitä jos juuri tänään emme jaksa lähteä lenkille tai ulkoilemaan. Ollaanpa siis kaikki vähän armeliaampia niin itseämme kuin toisiammekin kohtaan ja annetaan ennemmin sitä tukea kuin piikittelyä. Se auttaisi varmasti tämän kaamoksenkin läpi jaksamisessa ihan jokaista ja ystävällisyydestä on hyvä lähteä kasvattelemaan vähän joulumieltäkin jo, nimittäin jouluun on enää kuukausi aikaa!

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s