Piha ja luonto · Ulkoilma

Ensimmäinen kevätpäivä

Keväisiä päiviä on täälläpäin ollut jo useita helmikuulta asti. Sää on antanut kursailemattomia lupauksiaan saapuvasta keväästä. Päivät ovat pidentyneet, kaamos on jätetty taakse ja aurinko hivelee ulkoilijoita. Kevätaurinko on myös paljastanut kodista joka ainoan pölyhiukkasen, jotka ovat yrittäneet kätkeytyä nurkkiin, pöytien ja lipastojen pinnoille, tv-jalustalle ja mikä hiukkanen nyt mistäkin on paikkansa sattunutkaan löytämään. Auringonsäteet ovat nuo hiukkaset tavoittaneet ja paljastaneet piilopaikat. Ei ihme, että monelle iskee lähes hypnoottinen tarve keväisin puunata ja jynssätä joka paikka kodissa.

Eilen meillä päin oli kuitenkin ensimmäinen ihan kunnollinen ehta kevätpäivä. Sellainen, josta empimättä tietää, että nyt on talvelta katkaistu siivet, vaikka kyllähän tässä takatalvikin ennättää tulemaan ja talvi koittaa varmasti vielä ainakin kertaalleen pistää hanttiin kevään voitokkaalle juoksulle. Eilen aurinko kuitenkin paistoi sinisenään hehkuvalta taivaalta ja lämpömittarin elohopeakin oli kivunnut plussan puolelle parin asteen verran. Lähdin siispä kevät rinnassani kipinöiden ja loputtomilta tuntuvista auringonsäteistä innoissani lenkille Alisan kanssa. Alisa nukkui päiväuniaan sikeästi rattaissa ja minä kohotin leukaa ylös ja nautin silmät sirrillään auringon lämmittävästä energiasta. Ensimmäisen kerran tämän kevään aikana kiinnitin huomiota, että pikkulintujen sirkutus on palannut äänimaisemaan. Kuuntelin niiden keväistä viserrystä ilman minkäänlaista kiirettä. Tien pientareita reunustaneita kallioita myöten valui sula vesi noroina ja lintujen liverrykseen sekoittui veden solinan rauhoittava ääni. Vesinorojen saavuttaessa kallioiden reunoja vesi tipahteli pisaroina alas. Tip tip tip… Joka puolella saattoi huomata miten talvi suli silmissä muuttaen lumen ja jään pehmeäksi loskaksi ja siitä edelleen pieniksi puroiksi, jotka muodostivat teiden varsille, pihoihin ja ojiin valtavia lätäköitä. Kevät todellakin oli saapunut.

Minun matkani päättyi kesken nautiskelun kuitenkin ikävänlaisesti, sillä kiire tuli kotiin, kun kyläilemään saapui kutsumaton yllätysvieras nimeltään Norovirus. Noro tuli kuokkimaan töykeästi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta ja todettakoon, että tämä vieras olisi voinut jättää saapumatta. Niinpä keväästä hullaantuminen, ilmanalasta nautiskelu ja kasvojen kohottaminen keväisten auringonsäteiden siliteltäviksi stoppasi osaltani tykkänään ja nyt sitten sairastellaan pari päivää visusti makuuasennossa. Tänään olen tyytynyt ihastelemaan upeaa säätä vain ikkunasta ulos katselemalla, mutta onneksi kevättä on vielä paljon jäljellä ja pääsen varmasti nauttimaan tuosta valosta ja lämmöstä ihan kohta taas parempivointisena. Nyt vain katselen Päijänteen rantaan ikkunastamme ja huomaan laulelevani mielessäni Juha Tapion Kaksi vanhaa puuta-kappaletta, sillä tuossa rannassa seisoo ylväänä aivan vierekkäin kaksi hurjan korkeaa mäntyä. Siinä ne ovat vuosikymmenten aikana ottaneet jo monen monta kevättä vastaan kaksin seisten ja punoutuneet juuristaan erottamattomasti yhteen. Ihana ajatus…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s