Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Äiti töihin, isi kotiin

Äitiysloma, vanhempainvapaa sekä ensimmäinen pätkä hoitovapaatani on aivan kohta vietetty. Töihin paluu siintää vain viikon päässä. Viikon päästä on Larin vuoro viettää hetki kotona, kun hän pääsee pitämään kuuden viikon mittaisen isyysvapaansa. Lari varmasti odottaa edessä siintävää vapaataan innoissaan, mutta minä en niinkään. Minun rinnassani tuntuu möykky ja kurkkua kuristaa. Mielen valtaa ikävä, huoli, kaiho, epäluulo, jännitys ja ehkä siellä myös pieni ripaus on jotain positiivistakin uuden vaiheen odotusta.

 

Reilu vuosi kotona on ollut ihana, mutta samalla myös raskas ja koetteleva. Kotonaoloon verrattuna työarki on näyttäytynyt muistoissa välillä lähinnä lepolomalta, vaikka toki muistan sen, ettei töissä ollessa se arki miltään lomailulta tuntunut. Kotona ollessa ympäriltä puuttuu kuitenkin sosiaaliset aikuiskontaktit ja juttelua saa pitää aika yksipuolisesti yllä pienen ihmisenalun kanssa, joka ei sanallakaan vastaa takaisin jorinoihini. Pitkiin höpinöihini vastaus on päälle huudettu tä-tä-tä-tä ja hurmaava hymy. Sydänhän siinä sulaa, mutta silti kotona ollessa eniten äitiyslomaa edeltävästä ajasta olen kaivannut ympärilleni nimenomaan sosiaalisuutta ja aikuisia juttelukumppaneita. Siinä mielessä hetkellinen töihin paluu tekee siis todellakin terää. Toivon mukaan työkavereideni korvat eivät poksahda pälätykseni loppumattomuudesta, kun työarki alkaa, vaan osaan hillitä puheripulini ja antaa myös työrauhan kollegoille.

 

Vaikka pidän työstäni ja odotan sosiaalista elämää, niin haikeudella ja puristava tunne sydämessäni töihin olen kuitenkin palaamassa. Töihin palaamiseni nimittäin tarkoittaa väistämättä sitä, että napanuoraa on jälleen venytettävä. On todella hankalaa uskoa oma lapsi niin pitkäksi aikaa toisen vastuulle, kun on tottunut hoitamaan arkirutiinit itse. Tiedän täsmälleen, milloin Alisa tarvitsee mitäkin ja mielessä pyörii ahdistus siitä, että osaako se toinen tietää ja lukea lasta samoin myös? Kuka niistä Alisan tarpeista sitten huolen pitää, kun minä olen töissä? Vaikka Alisa ei olekaan vielä aloittamassa päivähoitoa, vaan jää tosiaan isänsä hyvään hoivaan kotiin, niin silti lankavyyhdistä otteen irrottaminen ja sen luovuttaminen Larin hyppysiin kieltämättä pelottaa ja jännittää.

Myös ikävä pohdituttaa. Uskon, että Alisalla ei ole hätää työpäivieni aikana. Päinvastoin. Uudet touhut päivien aikana isin kanssa ovat varmasti tervetulleita ja Lari osaa myös varmasti lukea kilometrin mittaista tehtävälistaa, jonka jätän hänelle, jotta Alisan päivärytmistä tulee huomioitua joka ainoa seikka. Tiedättehän, että sydänsyrjällään töihin paluuta tekevä äiti saattaa paperille rustata muistiin melkoisen listan hoito-ohjeita. Merkitsen listaan varmasti kaikki ruokailut, päiväunet, pottailut, ulkoilut ja kaiken muunkin mitä nyt vain kuvitella saattaa. Teen sen kaiken todennäköisesti turhaan, sillä luulen myös, että Lari ei vilkaisekaan jättämääni listaa isyysvapaansa aikana, vaan osaa kyllä ajatella omillakin aivoillaan ja huolehtia tyttärestämme aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Niinpä listan merkitys ehkä enemmänkin on pitää yllä vain minun omaa mielenrauhaani, jotta selviän omasta ikävästäni jotenkin työpäivien yli.

 

Mutta nyt siis vielä viikko on jäljellä tätä ensimmäistä hoitovapaatani ja aion nauttia siitä jokaista minuuttia ja hetkeä myöten. Vielä viikko vauvavuotta jäljellä…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s