Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Äidin tuntoja esikoisen 1-vuotissynttäreiden kynnyksellä

En voi käsittää, miten vuosi on kulunut näin nopeasti. Koskaan aiemmin elämässäni aika ei ole juossut eteenpäin tällaista kiitolaukkaa. Matka on ollut toisinaan kuoppainen ja olen tuntenut oloni välillä aivan holtittomasti mukana pomppivaksi perunasäkiksi tämän ratsun armottomassa kyydissä, mutta toisinaan taas elämä on sujunut niin pehmeästi ja soljuvasti, että oloni on kuin istuisin rattailla, jotka rullaavat eteenpäin vasta tehdyllä sileääkin sileämmällä asfaltilla.

 

Kun vauvavuosi vääjäämättä lähenee loppuaan ja elän nyt tämän aikakauden viimeistä päivää, niin mieli palaa alituisesti takaisin lähtöruutuun. Tasan vuosi sitten aprillipäivänä tyttäremme alkoi ilmoitella saapumisestaan tähän maailmaan. Aprillipäivänä alkuillasta lapsivedet alkoivat tihkumaan ja tiesin hetken olevan lähellä, kun tapaisin esikoistyttäreni ensimmäistä kertaa. Olin kuukausien ajan tuntenut hänet jo sydämeni alla. Olin tuntenut pienet sormet, jotka hipsuttelivat ja kutittelivat hellästi ja pienet jalat, jotka potkivat pienen tytön temperamentilla. Toisinaan potkut olivat kohdistuneet virtsarakkoon ja pieni tyttäremme sai jo tuolloin äitinsä kinttuihin vipinää, kun vessaan tulikin yllättäen tulipalokiire. Tai toisaalta välillä potku tömähti suoraan kylkiluihin tai palleaan ja sai äitinsä älähtämään tahattomasti, välillä vähän hassuissakin tilanteissa. Olin silitellyt vauvaa uneen lukemattomina iltoina, kun vauva päätti aloittaa iltajumpan vatsassa juuri silloin, kun minä olin ollut aikeissa käydä yöpuulle. Olin tuntenut lapseni jo hyvän tovin telmimässä vatsassani ja olin tuntitolkulla jutellut ja silitellyt. Mutta kertaakaan en ollut pidellyt sylissä, suukotellut ja katsonut maailman kauneimpiin silmiin. Kun lapsivesi alkoi tihkumaan, tiesin että kohta, aivan kohta…

Lapsivedet eivät hulahtaneet elokuvatyyliin kuin saavista kaatamalla, joten odottelin kotona supistusten alkua kaikessa rauhassa yön yli, vaikka jännitykseltäni en saanutkaan nukuttua. Koko yön paria uneliasta tuntia lukuun ottamatta kuulostelin vain tuntojani, mieli rauhoittui ja asennoitui synnyttämään ja tuntosarvet tunnustelivat, että kuuluisiko supistuksia, edes pienen pientä, ja olisiko pikkuisellani kaikki hyvin. Toisaalta minulla ei ollut edes harjoitussupistuksia koko raskauden aikana, joten oikeastaan en edes tiennyt millaisia tuntemuksia olisin odottanut. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut koko yönä ja aamulla lähdimme sairaalalle tarkistuttamaan tilanteen. Siellä synnytykseni päätettiin käynnistää ja kotiin en enää syli tyhjänä palaisi. Synnytystarinani voit lukea täältä.

02.04.2016 kello 23:17 rinnalleni nostettiin mitä täydellisin, pieni tyttövauva. 2884 grammaa ja 47 senttimetriä puhdasta rakkautta. Hänellä oli kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Silmät olivat isältä, mutta nenä selkeästi minun puoleltani sukua. Hiukset olivat tummat ja paksut. Lapsen hapuileva katse kertoi, että ”tässä minä nyt olen; häkeltyneenä, väsyneenä ja peloissani rinnallasi, rakastathan minua äiti?” Ja minä rakastin, koko sydämelläni. Rakastuin päätä pahkaa, niin että vielä tänäkin päivänä ihmettelen, miten sydämeni kesti halkeamatta sen tunteen hurrikaanimaisen täsmäiskun. Tuona hetkenä elämäni oli täydellinen. Olen äärettömän kiitollinen tyttärestäni joka ainoa päivä ja rakastun häneen koko ajan vain enemmän ja enemmän, vaikka en uskoisi sen enää olevan edes mahdollista, sillä niin äärettömästi jo nytkin rakastan.

Joissakin uskonnoissa ja elämänkatsomuksissa ajatellaan, että lapsen sielu valitsee itse äitinsä. Toisaalta tuo ajatus on karmiva, kun ajattelen niitä pieniä, viattomia vauvoja, jotka tekevät kohtalokkaan virheen valitsemalla sellaisen äidin tai vanhemmat, jotka päätyvät iltapäivälehtien palstoille karmivien otsikoiden saattelemana. Toisaalta sitten taas ajatus on minusta ihana, sillä kun laitan silmät kiinni ja ajattelen Alisan puhtaan valkoista, hehkuvaa sielua, jonka keskellä palaa pieni, eloisa, kirkas valo, selailemassa äitiehdokkaita kuin kirjoja kirjastossa ja lopulta hän on päättänyt, että minä olisin sopiva hänen äidikseen, niin ajatus saa onnen läikehtimään sisimmässäni. Minä olen se syli, johon tuo pieni, rakkautta tarvitseva vauva haluaa nukahtaa. Minä olen se ihminen, joka saa silittää ja puhaltaa pois pipit ja kutittelee hymyn huulille. Minä saan olla hänen opettajansa ja hän minun suurin opettajani. Minä saan halata ja suukottaa tuota ihanaa vauvaa joka päivä ja joka on täydellisin vauva minulle ja isälleen tietysti myös. En olisi voinut toivoa mitään enempää. Olen vain sanoinkuvaamattoman onnellinen, että juuri Alisan sielu halusi minut äidikseen. En olisi mitään muuta niin mielelläni kuin äiti esikoistyttärelleni.

Huomenna vietämme Alisan yksivuotissyntymäpäivää kotonamme ja juhliin on kutsuttu perhettä ja lähisukua sekä Alisan kummit ja ensimmäisiä Alisan ystäviä. Minä odotan päivää jännittyneenä varautuen vedenkestävällä ripsivärillä. Olen onnellinen nähdessäni tyttäreni kasvavan ja juhlivan syntymäpäiväänsä ison joukon ympäröimänä ja odotan tulevaa taaperoaikaa innosta hihkuen, mutta mieli on samanaikaisesti myös haikea, sillä vauvavuosi päättyy ja tämä nykyisyys painuu kultaisiin muistoihin. Onnea rakas Alisa yksivuotissyntymäpäiväsi johdosta! Äiti on sinusta hurjan ylpeä! Olet rakas ja ihana.

Mainokset

4 thoughts on “Äidin tuntoja esikoisen 1-vuotissynttäreiden kynnyksellä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s