Eurooppa · Matkailu ulkomailla · Matkat

Vuorenvalloitus

Taisinkin mainita jossakin kohtaa aiemmin blogissakin, että yhtenä asiana täällä reissullamme haluan päästä vuoristoon patikoimaan. Hyvät ja mielenkiintoiset ulkoilumaastot olivat meille yksi lomakohteen valintakriteerikin, koska halusimme ehdottomasti päästä ulkoilemaan Nalan kanssa kauniisiin maisemiin ja mielekkäille ulkoilureiteille. Tätä aktiviteettia ajatellen lomakotimme sijaitsee unelmapaikalla eli vehreän vuoren rinteessä ja samaisella vuorella on myös 160 neliökilometriä kattava luonnonpuistoalue Park prirode Učka, missä on paljon merkittyjä patikointireittejä lyhyempään ja pidempäänkin patikointiin. Tänään me ajattelimmekin rannan sijaan suunnata ylös vuorelle ja lähteä haastamaan itseämme patikoinnin merkeissä. Olihan tänään reippailua ajatellen unelmasääkin, sillä päivä oli tähän vuodenaikaan Opatija Rivieralle tyypillisessä mittakaavassa ”viileä” eli lämpömittari pyöri siellä +25 asteen tuntumassa ja taivas oli puolipilvinen.

Mietimme etukäteen, että mitä me lähtisimme oman vuoremme eli Učkan monipuolisesta tarjonnasta havittelemaan. Näimme esitteen kuuden ja puolen kilometrin mittaisesta Land art trail –patikointikierroksesta, jonka teemana oli ihmisen ja luonnon liitto, se miten helposti luonto ihmisen käsissä tuhoutuu ja toisaalta se, miten helposti me voisimme elää sovussa rinta rinnan toisiamme tukien. Kierrosta oli kuvailtu helpoksi ja jopa lasten kanssa sopivaksi vaeltaa. Ongelma vain oli se, että käsissämme ollut kartta ei oikeastaan kovinkaan selkeästi meille kertonut, mistä tämä reitti lähtee. Kyselimme myös tuttavalta vinkkejä Učkan mielenkiintoisista nähtävyyksistä ja saimme vinkin Vela Draga –kanjonista. Koska meillä ei ollut hajuakaan mistä löytäisimme kädessämme olleen kartan patikointireitin, päätimme lähteä katsomaan Vela Dragaa, johon saimme ajo-ohjeet sekä navigaattori löysi paikan myös. Kun pääsimme navigaattorin mukaan perille, ei meillä ollut hajuakaan missä olemme tai mihin siitä lähtisimme. Myöskään saamamme ajo-ohjeet eivät auttaneet meitä yhtään ja olimme harhautuneet reitiltä täysin. Palasimme takaisin Učkalla ylempänä sijainneelle ravintolalle ja minä jo hieman ärtyneenä tilanteesta olin sulkeutunut omaan kuvainnolliseen känkkärämetsääni. Alisan syötyä lounas ravintolalla päätimme ottaa vielä kerran härkää sarvista. Jos tällä kertaa Land art trail ja Vela Draga jäisi nyt meidän ulottumattomiimme, niin eihän se auttanut muu kuin keksiä uusi suunnitelma. Vojak. Učkan korkein huippu 1401 metrissä. Ravintola sijaitsi hieman yli 900 metrissä ja sieltä lähti merkitty patikointireitti huipulle. 500 metrin nousu ja patikoitavaa kertyisi neljä kilometriä ylös ja sama alas. Ajattelin, että lähdetään nyt ainakin etenemään tuota reittiä ja katsotaan mihin asti jaksetaan. En ajatellut, että menisimme ylös asti. En todellakaan kuvitellut jaksavani helteessä ja lisäpainona kymmenen kilon lämpöpatteri, kun repparissa mukana tuli lapsi kantorepussa.

Jo sadan metrin jälkeen ajattelin, etten saisi tässä muuta aikaiseksi kuin elämäni hirveimmän rasitusastmakohtauksen. Matka kuitenkin taittui askel askeleelta. Ajattelin, että menen ylös niin kauan kuin jaksan ja sitten kun en pääse enää askeltakaan ylemmäs, käännymme takaisin alas. Ja niin vaan etenimme metri metriltä, jyrkänne jyrkänteeltä. Alisa nukkui hyvät unet selässäni keinuessaan sekä ylös että alas tullessa ja hereillä ollessaan höpötteli omaa Alisa-kieltään minkä kerkesi meidän iloksemme. Minä hikoilin, puuskutin ja kulutin vesipullostamme vedetkin loppuun. Naama hohti kirkuvan punaisena, kuten tapoihini kuuluu. Minuunhan ei mikään muu väri tartu kuin urheillessa armoa huutava puna kasvoissa ja käsissä kuin olisin muuttunut jättiläiskekäleeksi ja auringossa suojaamaton ihoni kärähtää heti. Nyt iho oli kuitenkin hyvin suojattu korkeakertoimisella aurinkorasvalla, joten ihon palamisesta ei ollut huolta.

Reilun puolentoista tunnin patikoinnin jälkeen näkökenttään ilmestyi vuorenhuipulla sijaitseva valtava sääpallo. Me olimme tavoittaneet huipun! Me teimme sen koko porukka yhdessä! Minä, Lari, Alisa ja Nala olimme kaikki vuoremme korkeimmalla huipulla. Vielä kapusimme näköalatorniin ja voi elämä, miten upeat näkymät olivatkaan. Jokaisen hikipisaran, puuskutuksen sekä raskaan askeleen arvoinen 360 asteinen panoramanäkymä. Näimme asuinkylämme eli Veprinacin kirkon, joka tuntui sijaitsevan niin alhaalla reilussa 500 metrissä merenpinnasta, vaikka lomakotimme edustalta katsottuna tuntuu, että olemme korkealla. Näimme koko Opatija Rivieran rannikon ja sen edestä aukeavan sinisen meren. Näimme pohjoiset Adrianmeren saaret ja Istrian niemimaan. Näimme ympäröivät vuoristot, jopa kaukana horisontissa kohoavat jylhät Alpit. Ja mikä ihana viileä tuuli ylhäällä olikaan, joka pyyhki pois kuumuuden ja hien ja rauhoitti olon sekä raskaan hengityksen. Huipulle nousun aikana ajattelin, että heittäydyn teatraalisesti maahan pitkälleni huohottamaan tajunnan rajamailla kärvistellen, kuten huippu-urheilijat kovan suorituksen jälkeen, mutta ylhäällä en kerennyt enää heittäytymisiäni miettimään, kun maisemat salpasivat hengitykseni. Näköalatornin kupeesta lähtee myös kivimuuri, joka luo tuulensuojaa kävelyreitille. Muurilta maailmaa katsellessa täysin lumoutuneena tuntee jotenkin olevansa toisaalta maailman laidalla, tai sitten nimenomaan aivan keskipisteessä kaiken yläpuolella. Tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, sillä hetki vetää aivan sanattomaksi, kun jalat maitohapoilla on tavoittanut huipun ja sitten palkintona antaa itsensä vain vajota tuohon upean maiseman lumoihin.

Kun olimme tankanneet itsemme täyteen raitista ilmaa, upeaa maisemaa sekä pienestä matkamuistomyymälästä ostamaamme lisäjuotavaa veden loputtua jo nousun aikana ja olimme saaneet pulssit vihdoin tasaantumaan, oli aika paluumatkalle. Tulimme samaa reittiä neljä kilometriä alas jyrkkää vuoren rinnettä nukkuva lapsi selässä keikkuen. Puolivälissä matkaa tunsin, miten jaloissa maitohapot löivät kapuloita rattaisiin. Jalat toimivat vielä liikkeessä, mutta paikalla ollessa alkoi järkyttävä vapina ja tärinä reisissä ja pohkeissa. Onneksi jalat kantoivat tärinöistä huolimatta autolle lähtöpisteeseen saakka ja saimme vetäistä yläfemmat parkkipaikalla onnistumisen merkiksi. Olimme saavuttaneet Vojakin! Mahtavaa! Selät ja otsat hiessä, mutta viis siitä! Hullusta, nopeasta päähänpistosta tulikin toteutunut unelma. Onnea tällä reissulla olivat myös parhaat lenkkarit, mitkä olen omistanut ja niistä kiitos kummeilleni, joilta sain ne etukäteissynttärilahjana ennen reissuun lähtöämme.

Mainokset

3 thoughts on “Vuorenvalloitus

  1. Päivitysilmoitus: Land Art trail – Vesta box

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s