Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Syksy tuo meille mukanaan ruuhkavuodet

Niin se vain on syksy ihan oikeasti saapunut. Kuulin kylläkin monestakin suusta, että lomammekaan aikana kesä ei Suomeen saapunut ollenkaan tänä vuonna, vaan päätti ilmeisesti sitten hypätä suoraan ensi vuoteen. Ja nyt sitä kesää sitten saakin odotella, kun kesäkuukaudetkin ovat vaihtuneet jo hyvä tovi sitten syksyyn ja ulkona maisemakin on alkanut värittyä ruskan ihaniin sävyihin. Alisan kanssa me on ihmetelty lehtien väriloistoa sekä puusta hitaasti maahan leijailevia lehtiä ja napsittu varvikoista suuhun sekä viimeiset mustikat että punaisena hehkuvat puolukat. Minun oma puolukkaposki, mustikkasuu…

Tämä syksy toi ruskan lisäksi mukanaan uuden elämänvaiheen, jonka kynnyksellä meidän perhe juuri nyt seisoo. Viimeisiä viedään hoitovapaista ja maanantaina tämän lapsiperheen elämässä kääntyy uusi sivu, joka tulee ajansaatossa värittymään päiväkotiarjen mukanaan tuomilla uusilla väreillä ja muodoilla, työarjen kiireillä ja tulevien kuukausien ja vuosien aikana tälle uudelle aukeamalla rakentuu sana sanalta tarina meidän perheen ruuhkavuosista.

Puolitoista vuotta kotona lapsen kanssa on mennyt supernopeasti. En voi käsittää millaista kiitolaukkaa elämäni lähtikään juoksemaan lapsen syntymän hetkellä keväällä 2016, mutta toden totta tähänkin rutkuun löytyi kyllä aivan uusi vaihde silmään. Jäädessäni äitiyslomalle helmikuussa puolitoista vuotta sitten ajattelin, että edessäni ovat loputtomat äitiysvapaat ja hoitovapaat eivätkä vauvan tuoksuiset leppoisan rauhalliset päivät lopu koskaan, jotka etenevät maitohörpyistä päiväuniin ja päiväunista maitohörppyihin tasaisen junnaavaan tahtiin. En pystynyt tuolloin näkemään edes elämääni sitä tilannetta, jota kutsutaan ruuhkavuosiksi ja joka käsittää kiireen, työn ja päiväkodin kietoutumisen osaksi perhe-elämäämme. Sellaista skenaariota ei tosiaankaan silloin ollut olemassa edes kuvitelmissani, mutta niin vain ihan yhtäkkiä olen tässä; päivää vaille valmis siirtymään hoitovapaalta työelämään eli hyppäämään ruuhkavuosien pyöritettäväksi ja opettelemaan täysin uudenlaista ajan ja elämän hallintaa. Tai valmis ja valmis… Jos sitkeästi alkavaa flunssaa, rinnassa tykyttävää ahdistusta, epätietoisuutta, luopumisen tuskaa, henkisiä kasvukipuja, epäluuloa, itsensä ja koko tämän systeemin alituista kyseenalaistamista sekä alituiseen silmäkulmiini kirpoavia kyyneliä ei lasketa niin kyllä, sitten olen valmis hyppäämään takaisin sorvin ääreen.

Minä ja Alisa olemme viettäneet viimeisen viikon hoitovapaastani tutustuen Alisan uuteen päiväkotiin, johon olen aivan ihastunut ja olen täysin vakuuttunut, ettemme olisi voineet paremmin valita. Kulunut viikko on ollut ehkä jopa minulle tarpeellisempi kuin Alisalle, sillä nyt olen nähnyt, millaisia lapsen päivät jatkossa ovat, vaikka tokihan tämän tutustumisen sisimmäinen ajatus on nimenomaan antaa Alisalle mahdollisimman pehmeä lasku osaksi päiväkotiryhmää ja arkipäiviin erossa vanhemmistaan. Nyt olen nähnyt päiväkodin ulkoilut, musiikki- ja satuhetket, leikkihetket, sylittelyt, ruokailut, pottailut, metsäretket, jumppatuokiot, surkumielten piristämisen ja sylintarpeen täyttämisen… Olen nähnyt miten lapsen kyynel pyyhitään poskelta, miten hoitaja muiskauttaa suukon lapselle osoittaakseen kiintymyksensä, olen nähnyt miten tie ylitetään käsikädessä, olen kuullut miten lapsi kuulee päivän aikana olevansa rakas ja ihana, olen saanut huomata miten ruokailusta suttaantuneet vaatteet vaihdetaan puhtaisiin, olen nähnyt miten lapset puetaan lämpimästi ja huolellisesti ulkoilua varten ja miten matkasta tipahtaneet rukkaset puetaan takaisin pienten sormien lämmikkeeksi ja juuri siksi, että nyt olen nähnyt ja kuullut tuon kaiken, niin uskallan jättää lapseni valitsemamme päiväkodin ja sen hoitajien vastuulle siksi aikaa, kun itse käyn töissä. Mieltäni rauhoittaa se, että lapsen kahdeksantuntinen päivä päiväkodissa ei ole mikään musta aukko elämässämme, vaan tiedän, miten lasten päivä etenee, mitä he puuhaavat ja miten heistä välitetään. Tiedän, että lapset ovat tuolla tärkeitä, kokevia, yksilöllisiä ihmisiä eivätkä mitään riippakiviä, joiden läsnäolosta vain yritetään selvitä. Olen myös saanut keskustella Alisan lastentarhanopettajien kanssa moneen kertaan läpi pelkoni ja huoleni. Olen saanut kertoa, että mediassa esille nousseet yksittäiset päiväkotien järkyttävät laiminlyönnit ovat saaneet mieleni laukkaamaan ja olen tullut kaikkine ehkä jopa typerine huolinenikin kuulluksi ja ymmärretyksi. Kaikki se on tuntunut tärkeältä ja rauhoittavalta ja viime päivinä silmät ovat kyyneltyneet huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa viikko sitten saman aiheen vuoksi. Mieli on asettunut ja rauhoittunut ja me olemme Alisan kanssa valmiita tähän, yhdessä ja yksin samaan aikaan.

Vaikka olemme harjoitelleet uutta elämänvaihettamme varten, niin luulenpa että kyyneleet nousevat maanantaiaamuna silmiin molemmille siitä huolimatta, niin minulle kuin tyttärellekin. Ja varmasti silmät tulevat kostumaan vielä useana aamuna. Yhtä voimakkaasti uskon kuitenkin siihenkin, että joulun vapailla tämä kipuilu on jo painunut arjestamme unholaan ja vain muistoksi tunteikkaasta siirtymisestä huolettomista hoitovapaapäivistä keskelle ruuhkavuosia ja päiväkotiarkea. Uskon, että jouluun mennessä olen vakuuttunut siitä, että tämä oli perheellemme oikea päätös ja Alisa varmasti tulee oppimaan päiväkodin aloituksen myötä hurjalla vauhdilla uusia juttuja ja uusien, kivojen ystävien ja välittävien, tärkeiden aikuisten läsnäolo rikastaa Alisan elämää entisestään. Toisaalta se aiheuttaa myös oman haikeutensa tähän juttuun, sillä joudun hyväksymään sen, että lapsi oppii taitoja, joita minä en ole lapselleni opettanut. Tulen huomaamaan monta kertaa, että lapseni osaa tehdä asioita, joita me emme ole kotona harjoitelleet ja hän osaa sanoa sanoja tai lauluja ja loruja, joita me vanhemmat emme ole hänelle opettaneet. Joudun siis vielä pitkään venyttämään napanuoraa ja hyväksymään, että en ole enää lapseni koko maailma, vaikka tärkeä osa sitä edelleen olenkin.

Puolitoista vuotta kotona tekivät minusta äidin ja kasvattivat minusta ihmisen, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Lapsen syntymä opetti minut kantamaan vastuuta ja pitämään huolta toisesta ihmisestä aivan uudella, täysivaltaisella tavalla ja näytti, että minulla on voimavaroja, joita en ollut aiemmin itsessäni nähnyt. Aika opetti pysähtymään ja nauttimaan ihan vain tästä hetkestä, jota nyt elämme, se opetti ihmiselämän kauneuden ja ainutlaatuisuuden sekä näytti, miten lujasti ja ehdottomasti ihminen voi rakastaa. Se opetti kasvattamaan, asettamaan rajoja, kannustamaan ottamaan omia, haparoivia askeleita ja harjoittelemaan uusia taitoja. Vanhempana olen vielä täysin kesken ja uskon tämän opintien olevan päättymätön, mutta olen kohdannut suurimman opettajani, esikoiseni, ja hänen myötään äitinä minusta tuli täysin valmis, ehjä ja kokonainen tänä kotona vietettynä aikana.

Kun lapsen syntymää odotellessa panikoin ja pelkäsin tulevaa, pakoilin vanhemmuuden tuomaa vastuuta ja epäilin kykyjäni ja mahdollisuuksiani onnistua vanhempana sekä välillä pohdin, että rakastaisinko edes syntyvää lastani, vaikka hän niin odotettu ja toivottu lapsi olikin, niin en hurjimmissa kuvitelmissanikaan olisi osannut odottaa mitään tällaista. En olisi uskonut, jos joku olisi minulle kuvaillut tulevien puolentoista vuoden kulun ja sisällön etukäteen. En olisi uskonut, että lapsi herättää minussa leijonaemon raivokkuuden, kun taistelisin loputtomilta tuntuvien imetysongelmien ja -kipujen kanssa lapseni tähden, jotta hän saisi parasta mahdollista ravintoa, äidinmaitoa. En olisi uskonut, että meille syntyy lapsi, joka nukkuu yönsä ja antaa meidän vanhempienkin nukkua, mutta silti välillä oloni on kaikkeni antanut, puhki kulunut, pölyksi kuivunut ja väsymyksen nujertama. En olisi uskonut, että hurahdan äitiyteen ja että tuosta kyynisestä epäilijästä ja pelokkaasta naisesta, joka mietti onko hänestä edes äidiksi, olisi tänä päivänä sitä mieltä, ettei hänen mitään muuta ole koskaan kuulunutkaan elämässään olla kuin äiti omalle lapselleen. En olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että teemme kaksi ulkomaanmatkaa ja vietämme kaksi kuukautta ulkomailla elämäni köyhimpänä hetkenä hoitovapaalla, kun tulot ovat olemattomat. En olisi uskonut, että nautin hiekkakakkujen taputtelusta yhdessä lapsen kanssa, joka ei osaa vielä edes sanoa sanaa hiekkakakku ja että päiväni parhaimmat hetket ovat juurikin tuon pienen ihmeen aseista riisuvat hymyt ja hersyvät naurut.

Puolitoista vuotta olivat täynnä mitä ihmeellisimpiä hetkiä seuraten lapsen uusia taitoja ja kykyjä, uuden opettelua, hampaiden laskemista, ikimuistoisia hetkiä vauvauinnissa, tuhansia valokuvia, kuppiin jäähtyneitä kahveja, vauvan päiväunia vanhempiensa käsivarsilla, puoliksi syötyjä aterioita, tahranpoistoainetta, sohvan käsinojalle unohtuneita harsoja, tuttipullojen tiskausvuoroja, soseralleja, yöherätyksiä, kymmeniä luettuja kirjoja, kainalokkain nukuttuja päiväunia, hitaita aamuja, aamuja tummine silmänalusineen sekä satoja hymyjä ja nauruja. Olen äärimmäisen kiitollinen hoitovapaastani ja tällä hetkellä vielä toivoisin hoitovapaani jatkuvan, sillä juuri kun lapsi oppi touhukkaaksi leikkijäksi, on aika astua uuteen aikakauteen elämässämme ja toisaalta myöskään vauva-aika ei ole ollut meille totaalista selviytymistaistelua, kuten se monelle voi olla kaikessa rankkuudessaan, vaan olemme koko perhe oikeasti nauttineet tuosta ajasta, vaikka tietysti se on verottanutkin. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole yhteisten hetkien loppu ja jatkossakin saan nauttia ihanan, rakkaan tyttäreni maailman parhaasta seurasta ja ihmetellä sitten vaikka yhdessä näitä upeita syksyn värejä ja potkiskella vaahteranlehtiä pihamaalla. Tältä osaa hoitovapaa on nyt kuitenkin taputeltu ja jää nähtäväksi tuoko elämä joskus vielä uuden samanlaisen mahdollisuuden eteeni. Hoitovapaani aikana Alisa alkoi näyttämään silmissäni jo niin isolta ja omatoimiselta pikkutaaperolta, mutta nyt päiväkodin kynnyksellä tuo lapsi näyttääkin niin pieneltä ja vielä niin avuttomaltakin. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan!

Mainokset

One thought on “Syksy tuo meille mukanaan ruuhkavuodet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s