Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Päiväkoti – vihollinen vai tukipilari?

DSC_1625[2]

Juuri otsikon mukaisen kysymyksen kanssa painin lapsen syntymästä saakka, kun pähkäilin, mikä olisi lapsellemme sopiva ikä aloittaa päiväkoti. En saanut otetta ajatuksistani seilatessamme henkisesti tuuliajolla läpi päiväkodin valintaprosessin, päiväkotihakemuksen täyttämisen ja kysymys kummitteli mielessäni yhä vain voimakkaammin, mitä lähemmäksi päiväkodin aloitus hiljalleen hiipi. En osannut päättää päiväkodin roolia perheemme elämässä vielä päiväkotiarjen alettuakaan. Olisiko se meille pitkäkyntinen, salakavala vihollinen vai kiitelty tukipilari?

 

Lapsen syntymään saakka ajattelin päiväkodeista hyvinkin positiivisesti, mutta mieltä kuitenkin kaihersivat mediassa esille nousseet yksittäistapaukset hirvittävistä vastuiden laiminlyönneistä, raakalaisista kasvatusmetodeista ja loppuun kulutetuista päiväkodinhoitajista, jotka eivät väsymykseltään selviytyisi valtavista päiväkotiryhmistä ja ison ryhmäkoon mukanaan tuomasta työtaakasta. Päiväkoteja kohtaan vallinneesta positiivisesta suhtautumisestani huolimatta ajattelin valikoivani päiväkodin huolella, jotta minimoisin nuo mediassa esille nousseet riskit oman lapseni kohdalla. Vaikka se sitten maksaisi hieman enemmän… Pienet ryhmäkoot tulivat olemaan meidän avainsanamme päiväkotia valitessa.

 

Lapsen syntymän jälkeen koko ajatuspalettini meni täysin uusiksi. Näin punaista, kun ajattelinkin jättäväni oman kullannuppuni ja silmäteräni jonkun toisen vastuulle. Enhän pystynyt jättämään lastani omien tuttujenikaan hoitoon. Vei todella paljon aikaa ennen kuin uskalsin jättää lapseni aivan läheisimpienkään ihmisten hoitoon edes hetkeksi saati päiväksi. Niinpä hyvin nopeasti laskimme rahamme uudelleen ja jaoimme säästömme eri tavalla, päätimme vetää vyötä vielä yhden reiän verran tiukemmalle ja aiempi vuoden mittaiseksi suunniteltu äitiysloma, vanhempainvapaa sekä hoitovapaa venytettiin puoleentoista vuoteen. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin pystynyt jättämään Alisan päivähoitoon vuoden ikäisenä. Alisa olisi ehkä sopeutunut tilanteeseen, mutta minä en varmasti olisi.

 

Kun valitsimme suosikkivaihtoehtomme lukuisten päiväkotien joukosta, mielessä pyöri vain ajatus siitä, että haluan Alisan pieneen ryhmään. Pieni ryhmä, pieni ryhmä, hoin itselleni. Halusin, että Alisalle oli oltava päiväkotipäivän aikana aikaa ja hänen oli saatava tarpeeksi huomiota myös minun ollessani töissä. Rintakehää puristi ajatus pikku-Alisasta istumassa yksin päiväkodin leikkihuoneen nurkassa eikä kukaan huomaisi häntä tai kerkeisi pysähtymään hänen luokseen, vaikka hän olisi jo kymmeniä kertoja nostanut käsissään olevaa satukirjaa ja sanonut ”kilja”. Ajatus sai välittömästi kyyneleet nousemaan silmiin ja palan kurkkuun.

DSC_1597[1]1

Kun päiväkodin aloituksen aika tuli viime lokakuussa, halusimme olla mahdollisimman paljon mukana tukemassa Alisaa hänen ensimmäisissä askelissaan kohti pientä itsenäisyyttä ja eroa vanhemmistaan. Niinpä tutustumiskäynnin lisäksi kävimme Alisan kanssa viikon verran puoli päivää kerrallaan päiväkodissa leikkimässä uusien hoitajien ja kavereiden kanssa, jotta päiväkodin tilat, toimintatavat, puisto, viikkorytmi ja uudet ihmiset tulivat Alisalle tutuksi. Tämän jälkeen minun aloitettua jo työt jälleen hoitovapaan jälkeen Lari piti vielä loput kolme isyysvapaapäiväänsä pois, jotka oli jätetty jemmaan juurikin tätä hetkeä varten, joten Alisa sai alkuun olla vain lyhyet muutaman tunnin päivät päiväkodissa, kunnes isi tuli jo hakemaan kotiin.

 

Vielä tutustuessammekin päiväkotielämään, istuessani päiväkodin lattialla muskarissa rummuttaen ja laulaen yhdessä lasten kanssa, käydessämme koko Alisan ryhmän kanssa porukalla metsäretkellä syömässä mättäillä mustikoita ja puolukoita ja tehdessämme yhdessä lastenhoitajien kanssa temppurataa liikuntasaliin pikkuisille, mietin, että tämä päätökseni on vain niin väärin. Päässä takoi vain, kuinka saatan tehdä näin lapselleni, kuinka huono äiti minun on oltava, että palaan töihin jo nyt, enkö mitenkään voisi olla Alisan kanssa vielä kotona, kunnes Alisa on kolme, miten niin pieni taapero voisi pärjätä ilman äitiään pitkät työpäivät… Monena iltana Alisan jo nukahdettua yöunilleen itkin itseni uneen silmät turvoksissa ja räkä poskella. En pystynyt antamaan itselleni oikeutusta tuntea mitään hyvää siitä, että elämämme muuttuisi, minä palaisin töihin ja Alisa aloittaisi päivähoidon. Vaikka näinhän minä päivisin, miten hyvin lapsia kohdeltiin päiväkodissa. Näin miten yhdelle suikattiin suukko poskelle, toiselle sanottiin ’rakas’ puheen sorinan keskellä ja kolmas sekä neljäs istahtivat hoitajan lämpöiseen, hellään syliin kuuntelemaan satua, mutta silti tuntui siltä, että olen työntämässä lapseni lohikäärmeen liekkejä lyövään kitaan. Monta kertaa kävin ajatuksineni paniikin partaalla ja mietin, että kukaan toinen vanhempi ei voi olla näin sekaisin päästään ajatuksineen tässä tilanteessa saati laittaisi lastaan näin nuorena päiväkotiin.

 

Alisa sopeutui ryhmäänsä päiväkotiarjen alettua todella hyvin. Hoitajilta saimme vain positiivista palautetta. Alisa oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin ja leikkinyt iloisesti. Illalla oli kuitenkin aivan toinen ääni kellossa, kun Alisa itki päivän aikana mammutin kokoiseksi kasvanutta ikäväänsä ja purki päiväkotiarjen ahdistusta. Ensimmäinen viikko oli meille pahin, kun aamuisin erosimme itku kurkussa ja iltaisin rauhoittelin itkuista lasta. Perjantaina hakiessani Alisan päiväkodista näin Alisan silmistä pahan olon ja ahdistuksen jo siinä päiväkodin pihalla seisoessani. Muistan katsoneeni, että tuo ei ole minun ihana, iloinen, rento lapseni, vaan silmistä paistoi lapsen hätä ja koko olemus oli kireäksi pingottunut. Itku alkoi jo auton takapenkillä ja se jatkui kotona ja yltyi vain lohduttomammaksi ja raastavammaksi. Riisuin ulkovaatteet Alisan päältä ja pidin itkevää lasta puolitoista tuntia sylissäni, heijasin ja paijasin, silitin hiestä märkiä hiuksia ja suukotin kyynelten kastelemia poskia. Kerroin ettei ollut hätää ja että äiti olisi tässä ja rakastaisi aina. Kun itku vihdoin loppui ja Alisa oli saanut huudettua kaiken ahdistuksen sydämestään, mietin, että katsotaan vielä yksi viikko… Jos sitten ei tämä homma laantuisi ja ottaisi asettuakseen, niin jotain olisi keksittävä. Tämä ei ollut lapsen elämää, ei minun lapseni. Mietin jo osa-aikaista työtä tai jotain epätoivoista mahdollisuutta lainan mahdollistamana jatkaa hoitovapaata. Ihan mitä vain, mutta ei tätä, ei tuskaansa huutavaa lasta.

 

Päiväkodin aloitus toi mieleeni katkeran ajatuksen, että en halua antaa lapsestani sitä parasta, iloisinta ja hyväntuulisinta osaa päiväkodille ja itselleni jää vain lapsen itku ja raivo sitten iltaisin, kun lapsi purkaa harmituksen, stressin ja pahan olon sekä patoutuneet tunteet minuun, äitiinsä. Olen tietysti se tuttu ja turvallinen lapsen tukipilari kenelle uskaltaa ja pitääkin purkaa tuntonsa, kun päiväkodissa on ensin koko pitkän päivän pitänyt vieraampien ihmisten keskellä ja ryhmädynamiikan voimasta tunteiden kirjon kurissa ja käyttäytynyt kuin enkeli. En halunnut antaa päiväkodille parhaimpia puolia lapsestani ja saada itse huonoimpia puolia ja hetkiä. Tunsin puhdasta kateutta tilanteen epäreiluudesta.

 

Viikonlopun aikana ilmeisesti jonkinlaisena stressireaktiona minä kaaduin sängyn pohjalle ja seuraava viikko kului sängyn pohjalla kuumeen lannistamana. Pari päivää minun jälkeeni sairastui myös Alisa. Mielialani laski entisestään, kun mietin, että päiväkotiin työllä ja tuskalla aloitettu totuttelu valui aivan hukkaan, kun saman tien Alisalle tuli viikon tauko koko touhusta. Pelkäsin olisimmeko hypänneet taas lähtöruutuun ja menettäneet kaiken työn ja näkemämme vaivan. Olin kuitenkin väärässä, sillä viikko yhdessä viekutusten sairasvuoteella toisiamme nuuhkuttaen, halien ja saman peiton alla pitkiä päiväunia nukkuen, oli juuri sitä mitä me molemmat tarvitsimme. Vereslihalla olevat henkiset haavamme parantuivat ja vahvistuimme. Olimme valmiita päiväkotiarkeen.

DSC_1610[1]1

Kun pääsimme tolpillemme tuon viikon jälkeen ja maanantaina aloitimme taas työviikon ja veimme aamulla Alisan päiväkotiin, hän ei itkenyt peräämme. Sen sijaan hän lähtikin hoitajan sylissä iloisena leikkimään. Työpäivän päätyttyä hakiessani Alisaa päiväkodista vastassa oli iloinen, rento ja hyväntuulinen lapsi. Sain kuulla päivä toisensa jälkeen kaiken menneen päivän aikana hyvin ja illalla Alisa oli hyväntuulinen. Olin saanut takaisin hymyilevän lapsemme. Sairasviikkomme jälkeen homman meininki oli muuttunut kuin taikaiskusta. Enää ei tarvinnut lähteä aamulla päiväkodilta itku kurkussa, kun lapsen jättäminen ei tuntunutkaan enää maailman hirveimmältä teolta. Enää en stressannut lapsen päivän kulkua työpäivän aikana ja ensimmäisen tutustumisviikkomme myötä saadun tietoni ansiosta saatoin vain katsoa kellosta työpäivän aikana, että jaa nyt siellä soitetaan rummuilla muskarissa tai että nyt siellä harjoitellaan faaraon kissaa jumppatuokiolla. Kun päiväkotiarki lähti sujumaan, tipahti hartioiltani tonnin painoinen kivi. Helpotuksen tunnetta en osaa tarpeeksi hyvin sanoin kuvailla, mutta ainakin siitä olin äärimmäisen onnellinen, että tiesin valinneeni oikein.

DSC_1628[1]

Päiväkotiarki tuo yhä mukanaan yksittäisiä huonoja päiviä; on toisinaan kahnauksia päivän aikana lasten välillä, välillä ei ole ruoka maistunut ja toisinaan päiväunet jäivät tyngäksi ja lapsi on kärttyinen, mutta se on elämää ja sitä sattuu yhtälailla kotonakin. Pääpiirteissään homma nyt kuitenkin sujuu ja päiväkodin henkilökunnasta, ihan jokaisesta, on tullut kyllä sellaisia perhe-elämämme laidoilla seisovia raudan lujia tukipilareita. Alisa oppii päiväkodissa joka viikko hurjan määrän uusia taitoja, ryhmätaitoja, sosiaalisuutta, kädentaitoja, jumppaliikkeitä, tanssia, musiikkia ja lukemattoman määrän muitakin taitoja, joita en välttämättä kotona osaisi edes läheskään yhtä hyvin lapselleni opettaa. Päiväkoti myös tukee niitä samoja kasvatusperiaatteita, joilla itse lastani kasvatan ja on ihana huomata, että olemme jo valmiiksi samalla puolella, emmekä suinkaan toistemme vihollisia tässäkään asiassa, kuten alkuun mielikuvissani maalailin. Alisa ehdottomasti hyötyy päiväkodista oman kehityksensä ja sosiaalisen elämänsä kannalta ja huomaan myös päivittäin lapsestani, että iltaisin Alisan henkinen tasapaino ei ammota läheisyydenkaipuun aiheuttamaa tyhjyyttä tai järjetöntä huomionpuutetta. Tiedän siis, että Alisakin on saanut päivänsä aikana omassa pienryhmässään olla sylissä, siliteltävänä ja halittavana ja tuntenut olonsa turvalliseksi ja vain sillä on minulle merkitystä.

DSC_1630[1]

Silti välillä päivien venyessä pitkiksi ja elämän hektisyyden pyörittäessä perhettämme huomaan miettiväni, että minulla on ikävä lastani ja hänen maailman parasta seuraansa. Haluaisin vain pitää häntä omassa sylissäni, pussata ja halata puhki ja uppoutua satuihin, palapeleihin ja muihin yhteisiin leikkeihin. Nyt loppuviikon olemme olleet molemmat pari päivää Alisan kanssa sairaana kotosalla ja olemme viettäneet päivämme ihan vain kaksistaan sohvassa tai sängyssä kainalokkain makoillen, nukkuen ja satuja lukien. Satuja parissa päivässä on taidettu lukea lähemmäs 600 sivua ja aina välillä ollaan torkahdettu unille ja sitten taas jatkettu siitä, mihin ennen torkkuja jäätiin. Olen huomannut, että vaikka sairastaminen ei yhtään ole minun juttuni eikä todellakaan kiinnostaisi maata räkätaudissa potilaana, niin nämä pari päivää ovat tehneet taas pitkästä aikaa minulle sekä Alisalle älyttömän hyvää ja olemme saaneet ladata äiti-tytär-läheisyysakut taas täyteen. Tästä on hyvä jatkaa uuteen vuoteen työ- ja päiväkotiarki mukavasti rullaillen. Päiväkodista tuli sittenkin yksi perhe-elämämme tukipilareista.

DSC_1622[1]

Mainokset

One thought on “Päiväkoti – vihollinen vai tukipilari?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s