Perhe

Vanhemmuuden koetinkivi; taapero hautajaisvieraana

IMG_3036

Saavuimme rakkaan sukulaisen hautajaisiin viimeisillä sekunneilla ennen kuin siunaustilaisuus alkoi. Matkalta olimme ilmoittaneet, että taas olemme tulossa minuuttiaikataululla. Viimeksi pari vuotta sitten meinasimme myöhästyä nyt menehtyneen rakastetun sukulaisemme puolison hautajaisista, sillä jouduimme lähtemään siunaustilaisuuteen suoraan Jyväskylän Gravidan ultrauspöydältä. Tuolloin elämänkaaren vastakohdat olivat niin karulla tavalla elämässämme esillä samalla kertaa, että tuo päivä oli tukehduttavan raskas henkisesti. Menimme äärimmäisestä tunnetilasta toiseen liian nopealla aikataululla. Ultrauspöydällä maatessani näimme ensimmäisen kerran esikoisemme pikkuriikkisen siluetin ultrakuvassa ja saimme tietää, että vatsassani kasvaa tomera ihmisenalku, jonka jumppatuokiota pääsimme seuraamaan ultraäänilaitteen avulla. Seuraavalla sekunnilla hyppäsinkin ultrauspöydältä ylös vauhdilla, pyyhkäisin ultraäänigeelit vatsalta talouspaperiin ja kipaisin sairaalan vessaan vaihtamaan päälle mustat hautajaisvaatteet. Samalla, kun ujutin pääni yli mustan mekon ylleni, pyyhkiytyi kasvoilta onnea huokuva hymy ja kurkkuun nousi pala, joka ei hävinnyt nieleksimällä.

 

Tällä kertaa vatsassani ei kasvanut uutta elämää, kun kiiruhdimme hautajaisiin ja aikaakin olimme varanneet matkaan hyvin. Ei pitänyt olla kiire. Emme kuitenkaan olleet varanneet aikaa tarpeeksi, sillä ajosää olikin yllättäen todella liukas ja tuntui, etteivät maantietä pitkin kiitävät auton renkaat pysyneet tien pinnassa kiinni lainkaan. Niinpä ajelimme perille hitaammin kuin olimme ajatelleet matkaan kuluvan aikaa ja kaarsimme auton siunauskappelin pihaan juuri parahiksi kuullaksemme kirkon kellojen viimeiset surullisen hitaat kumahdukset.

 

Hipsimme kirkkosaliin viimeisinä, kun kaikki muut hautajaisvieraat olivat jo paikoillaan. Penkkirivistöt oli täytetty kirkon etuosasta ja salin takaosassa oli monta penkkiriviä tyhjää tilaa. Asetuimme paikoillemme muiden vieraiden taakse ensimmäiselle penkkiriville, josta vapaata tilaa meille löytyi. Järjestelin kukkia käsissäni, nyin mekon helmaa alemmas oikealle paikalleen ja yritin saada Alisan asettumaan syliini mukavasti. Itse kullakin kasvot olivat vakavoituneet ja kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin. Alisa oli hämmentynyt; miksi nämä kaikki tavallisesti niin iloisesti tervehtivät ihmiset olivat kääntyneinä selkä meihin päin, päät olivat painuneina ja kasvot niin vakavina hiljaista surua huutaen. Tilaisuus alkoi siitä hetkestä, kun olimme asetelleet pyllymme kirkon kovalle puupenkille ja samalla hetkellä Alisa menetti malttinsa. Siunaustilaisuus oli lähestulkoon alusta loppuun Alisan osalta yhtä ähinää, puhinaa, vääntelehtimistä, kitinää, märinää, marinaa, kiukkua ja känkkää. Lapsi vääntelehti sylissäni, penkillä sekä lattialla malttamattomana ja yritti lähteä konttailemaan pitkin kirkkosalia tuolien alitse. Kun estelin vallattomia karkausyrityksiä, yltyi lapsen suusta lähtevän äänen volyymi. Alisa ilmoitti tyytymättömyytensä selkeästi ja lapsesta huomasi, että nyt on istua tönötetty paikallaan jo aivan tarpeeksi, sillä kestihän ajomatkammekin useamman tunnin ja yllättävän tiukan ajoaikataulun vuoksi levähdystauot matkallakin jäivät loistamaan poissaolollaan ja Alisa söi lounaansakin autossa turvaistuimessaan.

 

Lapsen kiukku oli muuttumassa jo todelliseksi känkkäränkkäkohtaukseksi. Hyssyttelin ja yritin näyttää puhelimesta äänettömällä videoklippejä hassuista kissoista ja hullunkurisista hepoista, mutta kirkkosalissa ei ollut nettiyhteyttä lainkaan ja puhelimen mobiiliverkko näytti puhdasta nollaa, ei yhteyttä verkkoon. Huokaisin jo itsekin tuskastuneena, sillä haluaisin niin kovin antaa meille kaikille ja etenkin rakastetun vainajan lähiomaisille rauhallisen hetken surulle ja jäähyväisille. Kaivoin puhelimeni arkiston kätköistä jotain sekalaisia kotivideoita ja istutin kitisevän lapsen penkkiin katsomaan niitä. Mielessäni huokaisen helpotuksesta, sillä ehkä minuutin hän siinä viihtyykin videoita katsellen, mutta sitten lapsen keskittymiskyky pettää taas. Tiedän, että vaadin tuossa hetkessä puolitoistavuotiaalta taaperoltani paljon, ehkä liikaakin, sillä hän ei todellakaan ymmärtänyt millaisessa tilaisuudessa istuimme, mutta silti toivoin, että sähikäiseksi muuttunut lapseni, jonka käytös muistutti lähinnä sytytettyä sädetikkua, malttaisi vielä kymmenen minuuttia aloillaan.

IMG_3042

Pappi heitti rauhallisin liikkein hiekkaa kolme kertaa arkulle tehden hiekalla ristinmerkin ja lausui sanat: ”…Sillä maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman…”, kun lapsemme huusi kirkkaalla, iloisella äänellään takarivistä ”JES!”. Itsestä tuntui, että tuo tahaton huudahdus kaikui kirkon kolkoissa seinissä erityisen terävänä ja hyvä, etten vaistomaisten liikkeiden ohjaamana peittänyt kädelläni lapsen suuta hiljentääkseni hänet. Papin luettua siunaavat sanansa vainajalle, lapsemme antoi vielä lopuksi aplodit. Kun sureva kirkkoväki hiljentyi rukoilemaan vainajan puolesta, nappasi lapsi ranteestani pompulan ja ampui sen salamannopeasti sormistaan kaaressa neljän penkkirivin päähän. Luojan kiitos pompula lähti kohti kirkon takaseinää eikä arkkua ja alttaria. Tilaisuuden loppupuolella pääsi lapselta vielä antaumuksellinen rupsu, joka kuului varmasti eturiviin saakka, sillä tuossa rupsussa olisi ollut materiaalia vaikka porilaisten marssiin. Rupsu oli sen verran voimakas, että sitä olisi voinut erehtyä luulemaan aikuisen päästelemäksi, joten ei ihme, että myös minun ja Larin korvia kuumotteli. Ei pidä ilmoja pidätellä, vai miten se meni… Mutta äidin piti kyllä hieman pidätellä omia reaktioitaan ja posket punehtuivat väkisinkin.

 

Jäi siunaustilaisuudesta kauniitakin muistoja, sillä kun kävimme jättämässä niin kovin rakastetulle vainajalle jäähyväistervehdyksemme arkulla, asetti Alisa myös aivan itse kukkalavalle pienen vehreän kimpun, jota somisti yksi valkoinen ruusu. Näin tekivät muutkin vainajaa hyvästelemään saapuneet suvun lapset. Alisa suvun nuorimpana asteli arkun viereen ja pienillä käsillään aivan tyynen rauhallisena asetteli kimpun siihen muiden pienten valkoruusuisten kimppujen viereen. Pieni kimppu oli niin kaunis ja herkkä enkä olisi voinut kuvitella mitään sopivampaa kukkatervehdystä juuri tämän vainajan muistoksi. Hyvää matkaa sinä ihana, sydämellinen ja kaunis, kuin tuo valkea ruusu, jonka Alisa arkullesi laski! Olit niin kovin rakastettu ja meille jäi suuri ikävä sinua.

IMG_3038

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s