Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Sinun arkesi on jonkun lapsuus

IMG_3037Tähän ajatukseen heräsin jokin aika sitten. Olin palannut jo työelämään hoitovapaiden jälkeen ja päiväkotiarki oli pyörähtänyt käyntiin. Kaikki oli uutta ja uudenlaisessa arjessa ja päivärytmissä oli vähän liikaakin opeteltavaa ja ennen kaikkea aivan liikaa tapahtumia. Tuntui, että vuorokauden tunteihin ei yksinkertaisesti vain saa sullotuksi sitä kaikkea, mitä lapsiperheen arkeen pitäisi saada mahdutettua. Hitaiden ja aikaa uhkuvien hoitovapaiden tilalle olivat ilmestyneet täydet työpäivät, lapsen arki päiväkodissa, kilpajuoksun tavoin suoritettavat ruokakauppareissut, ruuanlaitto hätäisesti hosuen, huojuvat tiskivuoret, pyykinpesu ja loputon määrä tahranpoistoainetta, jatkuva ulkovaatteiden huolto, nurkissa imuria pakoilevat pölypallot ja koirakin vaati ajasta oman siivunsa. Kaikki se oli tullut jäädäkseen ja mikään pala ei sopinut palapelin kehyksiin oikein kunnolla eikä sujahtanut paikalleen kivuitta, vaan jokaisen palasen kohdalla tuntui, että palaa joutui survomaan paikoilleen ja aina joku sakara jäi törröttämään ulos sopimatta muottiin. Minä kipuilin työarkea ja lapsi päiväkotiarkea, kellossa oli liian vähän tunteja ja päivät olivat aamusta iltaan milloin mistäkin syystä yhtä nenän niistämistä, joko oman tai lapsen.

 

Siinä sitten sulloessani niitä palapelin palasia paikoilleen ylimääräisistä sakaroista välittämättä ja sovitellessani hommaa jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, heräsin ajatukseen, että tämä minun arkeni tässä, jota koitan jotenkin saada toimimaan ja sopimaan muottiin ja kaiken maailman keksittyihin normeihin, on jonkun lapsuus ja tässä tapauksessa se joku on minun esikoistyttäreni ja hänen lapsuutensa. Aloin miettimään, millainen lapsuus esikoiselleni muodostuu tästä minun arjesta ja se olikin se käännekohta sille, että arjessa tietyt palikat yhtäkkiä loksahtivatkin paremmin paikoilleen.

 

Aloin miettimään tarkemmin, mitä on hyvä lapsuus ja täsmääkö se yhtään yksiin tämän meidän arkirumban kanssa? Millaisen lapsuuden lapsemme saa tässä perheessä, minun ja Larin kanssa? Jääkö tästä arjesta mitään muistelemisen arvoista aikuisikään? Ymmärsin, että lapsuuden ei tarvitse olla mitään säkenöivää prinsessaleikkiä alusta loppuun ja sellaista me duunarit emme pystyisi lapsellemme tarjoamaankaan, vaan lapsuus saa ihan hyvin olla rehellistä arkea, missä isi haetaan töistä, käydään ruokakaupassa ja laitetaan ruokaa, MUTTA sen kaiken tulee olla samalla sellaista, että vanhemmat ovat silti läsnä. Jotenkin ajatuksissa kirkkaammaksi muodostui nimenomaan ajatus siitä, että arjen raamit eivät määritä lapsuuden onnellisuutta, vaan se, olivatko vanhemmat nuo vuodet uppoutuneita vain omaan arkeensa, työhönsä, harrastuksiinsa, telkkariohjelmiinsa ja sosiaaliseen mediaan, vai olivatko he oikeasti läsnä lapselle ja hänen tavoitettavissaan. Kuuliko lapsi kysymyksiä päiväkotipäivästään, osallistuttiinko lapsen leikkeihin ja kuunneltiinko mitä lapsella on sanottavaa, vai jääkö muistoihin vain vanhempien ”ihan kohta” ja ”myöhemmin” lausahdukset.

 

Näiden mietintöjeni rohkaisemana uskalsimme rohkeasti muokata arjestamme meidän perheemme näköisen ja se on alkanut istumaan elämäämme itse asiassa aika hyvin. Toki tunnit loppuvat kellosta edelleen kesken ja koko arki kaatuisi niskaan ilman synkronoitua kalenteria puhelimessa, tarkkoja arkipäivien suunnitelmia ja kiire loppuu ehkä siinä kohtaa, kun lapsi lentää pesästä kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta ainakin arki tuntuu nyt ihan hyvältä ja tiedän, että tällaisenaan siitä tulee ihan hyvä lapsuus esikoisellemmekin. Nykyisin ruokakaupassa ei vedetäkään sprintin suomenennätystä lapsi kainalossa ja hiki norona selkää pitkin valuen ja ruokaa ei laiteta kiireestä kantapäähän kattiloita kolistellen ja paukutellen. Lapsuus voi mielestäni olla hyvää, kun sen ääriviivat kehittyvät ihan tavallisen arjen keskelle, jossa lapsi on mukana ja osallisena yhteisessä tekemisessä ja vanhemmat ovat läsnä ja lapsen tavoitettavissa.

 

Kaupassa voidaan ottaa lasten minikärryt ja yhdessä ihan rauhassa katsella ja valikoida tuotteita, joita lapsi voi nostaa ylpeänä omasta osallisuudestaan sinne omiin pikku kärryihinsä. Ruokaa voidaan laittaa yhdessäkin ja samalla maistella porukalla, millainen tuli tästä kastikkeesta ja mites uusi maustekokeilu toimiikaan tässä marinadissa. Lapsi voi olla siinä kaikessa mukana tai toisaalta työtehtäviä voi jakaa. Silloin kun toinen kuorii perunoita, voi toinen tehdä lapsen kanssa kuperkeikkoja jumppamatolla. Ja sitten vaihdetaan rooleja, kun perunat on saatu kiehumaan ja toinen tekeekin kastikkeen, kun toinen näyttää lapselle, miten hämähäkki kiipeää langalle lasten laululeikissä. Tärkeintä on se, että arki, johon mahtuvat värivaloilla joulukuuseksi naamioitu pyykkivuori, kolisevat tiskikasat ja salakavalasti sängyn alle hiipineet pöllypallot, tuntuu lapsen näkökulmasta tarkasteltuna iloiselta lapsuudelta; sellaiselta, että isona voi muistella, miten isän kanssa opittiin tekemään superhyvä sinappimarinadi possunkyljyksille ja salaatinkastike kesäsalaatille, äidin kanssa upotettiin kädet pullataikinaan ja syötiin raakaa taikinaa pikkuisen liikaa, minkä vuoksi vatsa oli pinkeä turvotuksesta koko illan ja huomattiin, että Tammilehtojen kokeilevan keittiön marjamunakas, joka oli ulkonäöltään hieman epäilyttävä, olikin niin herkullisen hyvää, että lautaselta suuhun poimittiin tarkasti viimeisetkin muruset.

IMG_3081

 

Mainokset

One thought on “Sinun arkesi on jonkun lapsuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s