Perhe-elämä ja pikkulapsiarki

Ajatuksia varahoitopaikasta – hirveä mörkö vai loma-aikataulujen pelastus?

Perheessämme on ensimmäinen varahoitojakso takana ja ajattelinkin hieman kirjoitella ennakko-odotuksistani sekä kokemuksistani nyt jälkeen päin varahoitoon liittyen. Aiemmin olen pariinkin otteeseen kirjoitellut blogiin Alisan päivähoidosta. Alkuun koko ajatus lapsen päiväkotiarjen aloittamisesta tuntui pelottavalta möröltä, mikä meinasi viedä järjen ja yöunet. Se yksinkertaisesti vain tuntui pahalta. Alku koetteli niin minua kuin lastakin ja yhdessä kipuilimme alun haasteet läpi. Ja sitten ihan yhtäkkiä huomasin rakastavani lapseni päiväkotia ja olin kiintynyt lapseni hoitajiin kuin koira omistajaansa. Päiväkoti ei ollutkaan vihollisemme, vaan perheemme tukipilari, joka mahdollisti arkemme ja tuki kasvatustyötämme ja vanhemmuuttamme. Väitän, että päiväkodin ansiosta olen parempi äiti lapselleni, sillä saamme päiväkodista kaikupohjaa omaan tekemiseemme ja tietysti myös työpaikka mahdollistaa paremman elintason ja sitä kautta paremmat puitteet lapsellemme.

 

Mutta mites sitten se varahoito? Se kun on taas aivan uusi juttu eikä lainkaan verrattavissa normaaliin päiväkotiarkeen. Jälleen edessä oli uusi mörkö, joka meinasi viedä järjen ja yöunet. Olin peloissani ja skeptinen ja jos vain olisin voinut järjestää lomamme niin, että lapsi ei olisi varahoitopaikkaa kesän aikana tarvinnut lainkaan, niin olisin etukäteen niin tehnyt. Lapsen viiden viikon kesälomasta huolimatta yhdelle viikolle jäi kuitenkin tarve varahoitopaikalle ja tuohon tilanteeseen oli nyt vain sopeuduttava. Vieras hoitaja, vieras talo, vieraat lapset, vieras tuoli ja vieras ruokapöytä, lautasella vieraat maut, vieraat säännöt ja tavat toimia, vieras peti ja vieraan tuoksuiset lakanat, vieras syli rauhoittelemassa ja vieras käsi silittelemässä uneen, vieras ääni lukemassa unisatua ja vieraat kasvot hymyilemässä, kun unien jälkeen pienet unihiekkaiset silmät aukeaisivat.

 

Olin kuullut varahoitopaikoista vain kauhutarinoita. Tarinoita siitä, miten lapsen henkinen tasapaino järkkyisi niin suurista muutoksista, joita pienen lapsen mieli ei ole vielä valmis ymmärtämään. Uomistaan järisyteltyjä rutiineja, lapsen huomioimattomuutta, riipivää koti-ikävää, ahdistuksen purkautumista kiukkuna, itkuna ja raivona, kadotettuja yöunia ja ruokahaluttomuutta. Kyllä näiden kauhukuvien ympäröimänä kuka tahansa täysjärkinen lastaan rakastava vanhempi on paniikin ja epäluulon vallassa. Olenko heittämässä lastani susille? Pistänkö lapseni kärsimään? Kuinka huono vanhempi olenkaan jos hyväksyn vaihtoehdon varahoidosta ja otan tarjotun hoitopaikan vastaan?

 

Kauhutarinoista huolimatta en nähnyt tilannetta niin synkkänä, vaikka olinkin huojentunut ja onnellinen siitä, että kuukauden sijaan lapsemme tarvitsi varahoitopaikkaa vain yhdeksi viikoksi. Saimme jo varhain keväällä Alisan päiväkodista hoitajilta vahvan suosituksen lähellä asuvasta perhepäivähoitajasta, joka mielellään ottaisi Alisan hoitoon viikoksi. Alisan hoitajat kehuivat tätä varahoitopaikaksi kaavailtua perhepäivähoitajaa ihanaksi, sydämelliseksi ja täydelliseksi hoitajaksi Alisalle. Lisäksi hän olisi jo entuudestaan hieman tuttu lapsellemme, sillä omien hoitolastensa kanssa hän touhuaa hoitopäivät monesti samassa puistossa, missä Alisan päiväkodin lapsetkin ulkoilevat. Ratkaisu kuulosti meille täydelliseltä ja luotin Alisan hoitajien sanaan kuin lakikirjaan, sillä olivathan he muutenkin perheellemme kuin turvallinen kallio arkemme keskellä. He tunsivat perhepäivähoitajan ja ennen kaikkea he tunsivat lapseni, joten heillä se paras näkemys oli myös siitä, mikä Alisan näkökulmasta olisi kaikista lempein vaihtoehto. Kävimme tutustumassa varahoitopaikkaan ja hoitajaan etukäteen. Alisa ihastui tulevaan hoitajaansa sekä hoitopaikasta löytyneeseen leikkihuoneeseen niin syvästi, että itkun kanssa lähdimme tutustumisen jälkeen kotiin, sillä Alisa ei olisi yksinkertaisesti millään halunnut lähteä. Täydellinen ”match” oli siis löytynyt, mikä huojensi omat ajatukseni. Tiesin, että tuleva hoitoviikko tulisi menemään kaikin puolin hyvin. Hoitaja todella oli juuri sitä mitä olin ennalta kuullut: ihana, sydämellinen, lempeä ja omasi säteilevän onnellisen hymyn. Sinne uskaltaisin jättää lapsenikin.

 

Viikko varahoidossa kului ennen kaikkea nopeasti! Sen lisäksi viikko meni vielä paremmin, mitä olin osannut odottaa, vaikka tietysti varahoito toi mukanaan myös haasteita. Ensimmäisinä päivinä tavallisesti supernopeasti päiväunilleen nukahtava lapsemme oli mennyt unille vastahakoisesti ja hieman itkuisena. Kun päiväuniaika oli koittanut, oli ikävä kotiin ja vanhempien luokse iskenyt. Kolmantena päivänä ei unille meno ollut kuitenkaan enää vaivannut ja Alisa oli tuhissut unessa omassa petissään jo suurin piirtein siinä vaiheessa, kun viimeisiä vasta peiteltiin peteihinsä. Päiväunet maistuivat, mikä oli lapsen jaksamisen kannalta tietysti kaikista tärkeintä.

 

Viikon edetessä aamut puolestaan muuttuivat itkuisiksi. Aamulla päivähoitoon lähtiessämme itku alkoi jo kotieteisessä. Alisalla oli ikävä vakihoitajiaan ja hän kyseli, miksi mennään varahoitoon eikä päiväkotiin. Pienen lapsen oli muutosten syytä vielä vaikea ymmärtää. Vaikka hoitoon jättäminen muuttui viimeisten päivien osalta kyynelvirroiksi ja äitinä oli kurkkua kuristavan riipivää jättää itkevä lapsi hoitajan syliin, niin emme olleet kuitenkaan kerenneet edes työpaikalle asti, kun hoitaja lähetti jo kuvan iloisena hymyssä suin leikkihuoneessa leluilla leikkivästä ja pelejä pelailevasta lapsesta.

 

Muuten viikon aikana ei hämminkiä ollut ja olin todella yllättynyt siitä. Sain hakea iloisen, rennon, hyväntuulisen lapsen päiväkodista, joka myös iltapäivät kotona touhusi iloisena. Olin odottanut itkuisia päiviä, katkonaisia yöunia, syömättömyyttä, ehkä jopa ikävän ja ahdistuksen purkautumista kiukkuna ja agressiivisuutena, mutta sellaista ei tullutkaan. Sen sijaan lapsi kertoi innoissaan päivistään varahoitopaikassa. Lapsi kertoi linja-autoajelusta, retkestä puistoon, leikkiveturilla matkustetusta matkasta, jolloin veturi vei koko hoitoryhmän Naantaliin Muumimaailmaan, hämähäkkikeinusta, kiipeilytelineestä, hiekkakakuista, liukumäestä, vesi-ilmapalloista, kärrynpyöristä, hoitajan sylissä polveen laitetusta laastarista ja sitten vielä oravasta.

 

Parhaiten hoitoviikosta mieleen taisi jäädä orava, jonka Alisa löysi pensaan alta. Orava oli ehkä menehtynyt nestehukkaan ja sinne se oli käpertynyt pensaan juureen ikiuneen. Hoitaja perheineen hautasi oravan lähimetsään, kun lähdimme Alisan kanssa kotiin päivähoitopäivän päätteeksi. Kotona Alisa mietti vielä oravaa ja siitä keskusteltiin pitkät tovit. Alisa halusi tietää, että antoihan joku hiekkakuoppaan pienelle oravalle mukaan oman harson ja laittoihan joku harson oravalle ihan suuhun asti, kun orava ei sitä pystynyt itse laittamaan (samoin siis kuin Alisa imeskelee omaa rakasta unirättiään nukkuessaan). Seuraavana päivänä hoitopaikan pihassa korkealla puun oksalla istui orava, johon Alisa totesi onnellisena, että orava ei nuku enää, orava heräsi unilta. Siitä oravasta riittää varmasti meillä juttua vielä moneen otteeseen ja totesimme hoitajankin kanssa, että tarina on juuri hyvä näin onnellisesti päättyen.

 

Hieman haikeina sanottiin viimeisen varahoitopäivän päätteeksi moikat. Se oli tässä; se kauhea, pelottava, ahdistava viikko, josta jotenkin ajattelimme vain hammasta purren pyristellä läpi, mutta mikä osoittautuikin positiiviseksi uudeksi kokemukseksi, joka toi Alisalle uusia ystäviä, uuden luottohenkilön ja paljon onnellisia muistoja. Ei minulta tietenkään jäänyt huomaamatta Alisan kipuilu vieraan paikan suhteen. Tietysti varahoitojakso on lapselle iso koettelemus, joka on täynnä jännitystä, epätietoisuutta ja ahdistaviakin tunteita. Miksi ei olisi, sillä onhan aikuisellekin esimerkiksi uuden työn tai koulun aloittaminen hurjaa puuhaa, vaikka aikuisen valmiudet käsitellä stressiä, epätietoisuutta ja jännitystä ovat aivan eri tasolla kuin pienellä lapsella, ja aikuisella riittää enemmän ymmärrystäkin uuden tilanteen hahmottamiseksi ja siitä koituneiden tunteiden käsittelemiseksi ja hallitsemiseksi. En siis ajattele, että lapsellemme varahoito oli helppo nakki, joka tuosta noin vain taputeltiin pakettiin kuin hiekkakakku. Varahoitokokemuksemme jäi kuitenkin selvästi plussan puolelle ja koettelemuksista huolimatta kauhutarinoita varahoidosta ei ole tarvetta kertoa eteen päin. Seuraavan kerran, kun meillä varahoidolle ilmaantuu tarve, tiedän mistä kysyä ensimmäisenä. En myöskään näe enää punaista silmissäni kuullessani sanan varahoito, sillä tuo sana on poistunut kirosanojeni listalta.

 

Alisan fiilikset viimeisen varahoitopäivän jälkeen sen sijaan olivat sellaiset, että seuraavaksi meidänkin on kotiin ostettava läjä vesi-ilmapalloja, joita voi puristelemalla räjäytellä rikki ja veden pärskähtäessä kasvoille ja vaatteille voi antautua hervottomaan hepulinaurukohtaukseen. Sillä mikä muka olisi parempaa aurinkoisena hellepäivänä, kuin räjäyttää vesi-ilmapallo omille kasvoilleen!? No ei mikään!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s