Parisuhde · Perhe · Ruoka

Treffit 9/12: Yön yli kahdestaan

 

DSC_0083[2]

Vaikka syyskuun puolella en kerennytkään kirjoittelemaan vuoden yhdeksänsistä treffeistämme, niin treffeille syyskuussa kerkesimme ja emmekä ihan mille tahansa treffeille, vaan sellaisille, missä tosiaankin oli aikaa ihan rauhassa viettää aikaa yhdessä ilman kiirettä minnekään. Alisa lähti nimittäin lauantaisena päivänä veljeni ja hänen tyttöystävänsä tykö yökylään ja meillä oli lähes kokonainen vuorokausi aikaa ihan vain kaksistaan. Alisalla ohjelmassa oli muun muassa kotieläinpihavierailu heppoineen ja villapossuineen sekä supersöpöine pupuineen ja Larilla sekä minulla puolestaan tuntui olevan loputtomasti aikaa toisillemme, sillä vain pari tuntia vajaa vuorokausi yhdessä kahdestaan vietettyä aikaa oli ennätyspitkä sitten lapsen syntymän.

 

Treffien aikana huomasin, että en voinut ihan täysin heittäytyä vain meille kahdelle aikuiselle suotuun aikaan, sillä mielessä kaihersi ikävä lasta kohtaan. Ei mikään repivä, raastava ikävä, mikä olisi tehnyt olosta kurjan, mutta sellainen ikävä kuitenkin, että lasta oli vaikea unohtaa mielestään ja huomasin vähän väliä miettiväni, että mitähän lapsi nyt puuhaa ja mitä hälle kuuluu. Kyllä sitä tuli illan aikana pariin kertaan tekstiviesteillä kyseltyäkin lapsen kuulumisia ja lapsen unillemenon aikaan tuli veljeltäni viesti, että lapsi ikävöi kotiin, joten pitäisikö heidän tuoda hänet luoksemme. Omasta ikävästä huolimatta kannustin kuitenkin siihen vaihtoehtoon, että lapsi laitettaisiin yöunille majapaikassaan, sillä tiesin, että iltaikävä laantuisi nopeasti, kun häntä alkaisi tuudittelemaan uneen ja hyräilemään tuttua unilaulua. Tämä oli vasta kolmas kerta, kun Alisa oli yökylässä poissa kotoa ja minusta erossa, enkä selvästikään vielä ole sen olotilan kanssa ihan sujut, että olen erossa lapsestani edes yhden yön. Eikä lapsikaan aivan, vaikka nukahdettuaan nukkuikin yhtäjaksoiset 11 tunnin makoista yöunet, jollaisia hän ei ikinä kyllä meille vanhemmille ole suonut! Napanuora pysyy kiinni kuitenkin tiukasti ja venyy vain vaivoin.

 

Paljon olen kyllä miettinyt sitäkin, että paljonko minun olisi edes lupa ottaa aikaa itselleni tai parisuhteelle? Itselleni aikaa en osaa ottaa nimeksikään, mutta parisuhteelle haluan tietoisesti irrottaa siivun aikaa tasaisin väliajoin. Mikä olisi sopiva määrä, niin että se antaisi parisuhteelle happea enemmän kuin tekohengityksen verran, mutta ei aiheuttaisi hallaa lapsen ja vanhemman väliselle turvalliselle yhteydelle ja läheisyydelle? Tarvitseeko lasta edes jättää yökylään, sillä eikös se ole vanhempien oma valinta tehdä lapsia, joten miksi siitä silloin pitäisi sitten saada lomaa ennen kuin lapset lentävät pois pesästä aikuisuutensa kynnyksellä? Tarvitsevatko tai ansaitsevatko vanhemmat yhteistä omaa aikaa, kun kerta on lapset päätetty tehdä? Eikös lapsen tekemisen yhteydessä pitäisi ottaa huomioon se, että lapsi sitoo vuosiksi vastuuseen ja huolenpitoon?

DSC_0084[2]

Olen monistakin eri lähteistä kuullut, että lapsi voi olla vanhemmistaan yhtäjaksoisesti erossa ikävuosiensa verran öitä. Tämä siis siinä tapauksessa, kun erossaolo on vapaaehtoista, sillä esimerkiksi sairaalahoitoon joutumista kukaan ei voi valita omien mieltymystensä mukaisesti, vaan silloin joudutaan eroon pakon sanelemina. Alisa on kaksivuotias, joten tämän teorian mukaan me voisimme silloin tällöin karata jopa viikonloppulomalle Larin kanssa ja Alisa voisi aivan hyvin olla kahden yön ajan yökylässä tutuilla ja turvallisilla läheisillämme. Itselle tuo ei kuitenkaan vielä tuntuisi lainkaan hyvältä ajatukselta. Yksikin yö on minulle vielä totuttelua ja tuossa ajassa tiedän myös lapsen ikävöivän jo kotiin sekä vanhempiensa luokse, joten miksi varta vasten pitkittäisin tuota aikaa, jonka olisimme erossa. Erossaolo ei ole itseistarkoitus, vaan ainoastaan pakollinen välttämättömyys, jotta saamme Larin kanssa välillä myös aikaa parisuhteelle ja toisillemme. En kaipaa lomaa perheestäni enkä lapsestani, en missään tapauksessa, mutta joskus kaipaan aikaan mieheni kanssa niin, että voin keskittää täyden huomioni häneen enkä jaloissa pyörivään lapseemme, sillä parisuhde tarvitsee sitä ollakseen voimissaan. Eli kyllä, mielestäni vanhemmat ansaitsevat välillä aikaa kaksistaankin, jotta paremmin voivan parisuhteen myötä he voivat olla myös parempia vanhempia lapsilleen. Vanhempikaan ei ole ehtymätön energiavarasto, vaikka kuinka olisi lapset rakkaudella tehty ja hartaasti toivottu.

DSC_0087[3]

Nyt kun meillä oli aikaa toisillemme vaikka millä mitalla, kerkesimme tehdä useampiakin juttuja treffeillämme. Suuntasimme vasta avattuun uuteen Amarilloon Jyväskylässä testaamaan uuden menun. Ravintola pursuili asiakkaita ääriään myöten ja ensin istuimmekin loungen puolelle hörppimään juomat ja rouskuttelemaan nachot sekä salsan odotellessamme pöydän vapautumista. Saimme yllättävänkin nopeasti pöydän ja pääsimme tilailemaan annoksemme vatsat nälkää huutaen. Tilaamani chicken pocket oli aivan täydellinen ja muistaakseni sama tai ainakin hyvin samantapainen annos löytyi myös vanhalta Amarillon ruokalistalta. Lari tilasi lajitelman wingsejä ja quesadilloja lihatäytteellä ryyditettynä savunaga-bbq-kastikkeella, joka todellakin potkaisi aluilleen varsin kuumat ja hikiset treffit; tosin siinä merkityksessä, että ruoka oli tosiaan niin tulista, että Lari sai syödä annoksensa hiki ohimoita ja nenänvartta pitkin virraten. Vinkkinä siis muillekin Amarillon uutta listaa testaaville, että tämä setti todellakin on sitä sorttia, mikä polttaa kahteen kertaan!

DSC_0088[1]

Kun ruokapuoli oli hoidettu ja mielessäni jäin vielä haikailemaan paria extra jalapenopoppersia, suuntasimme pelaamaan biljardia. Toisin sanoen suuntasimme siispä parisuhteemme alkulähteille. Kun tutustuimme kahdeksan vuotta sitten Larin kanssa, asuimme 150 kilometrin päässä toisistamme. Elimme suhteemme alkuajat kaukosuhteessa ja näimme toisiamme ainoastaan viikonloppuisin. Kun perjantaina työpäivän jälkeen päräytin autolla Jyväskylästä Kuopioon Larin tykö, vietimme tuhottomasti iltoja kuopiolaisessa ravintolassa biljardia pelaten. Riitelimmekin monesti biljardipöydän ympärillä, kun Lari huomattavasti minua taitavampana pelaajana oli innokkaasti neuvomassa, että miten voisin oppia pelaamaan paremmin ja minä närkästyin hänelle, koska en halunnut kenenkään puuttuvan pelaamiseeni, vaan halusin pelata juuri niinkuin osasin ja taisin, sillä en ole lainkaan kilpailuhenkinen ihminen, vaan pelaan vain hauskanpidon ja yhteisen tekemisen vuoksi. Biljardipöydän ympärillä tälläkin kertaa aika vierähti supernopeasti ja kohta huomasimme hörppineemme siiderimme loppuun ja pelailleemme jo lähes puolitoista tuntia ilman, että ajankulua oli edes tajunnut. Suuntasimme kotiin ja matkalla nappasimme lähikaupasta iltapalaksi patonkia, valkosipulilevitettä, marinoituja oliiveja sekä fetapaloja. Paistoimme patongit uunissa ja palan painikkeeksi pikaisten tapastemme seuraksi korkkasimme jääkaapista löytyneen valkoviinipullon. Saman valkoviinin punaista laatua meillä oli häissämme tarjolla ruokajuomana. Illan käydessä tarpeeksi myöhäiseksi meille vanhemmuuden väsyttämille illantorkuille, kaaduimme vierekkäin sänkyyn onnellisina siitä, että tänä yönä molemmat saisivat nukkua kunnolliset yöunet ilman yöherätyksiä. Aamulla ennen lapsen palaamista kotiin kerkesimme vielä herkuttelemaan välimerelliset fiilikset nostattavan aamupalan ihan vain kahdestaan; patonkia, levitettä, oliiveja, fetaa, munakokkelia ja teetä.

DSC_0088[3]

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s