Parisuhde · Perhe

Treffit 10/12: Hiljaisuusretriitti

DSC_0003

Tämän kuun treffit jäivät täysin suunnittelematta ja itse asiassa emme olisi varmaankaan treffeille edes muistaneet lähteä ellei arki olisi sanellut näitä treffejä puolestamme. Elämme juuri nyt aika hektisiä aikoja. Lari on kutakuinkin selvinnyt elokuisesta polvileikkauksesta ja juuri palannut takaisin töihin pitkältä sairaslomalta. Totuttelemme taas siihen arkeen, jossa tunnit käyvät vähäisiksi, kun kaksi aikuista tekee täyttä työpäivää hieman eri sykleissä ja lapsi on täydet päivät päiväkodissa, eikä tämä muutos takaisin perusarkeen varmastikaan suju ilman kipukohtien oireilua. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että kyllä tämä arki tästä lähtee taas rullailemaan, kun joulua kohti hiljalleen edetään. Sen lisäksi, että totuttelemme taas kiireiseen arkeen, on kalenteri muutenkin tupaten täynnä muistettavia asioita, tapaamisia, paperihommia, suunnitelmien tekoa ja ’things to do’-listoja, sillä taloprojektimme on nytkähtänyt taas askeleen tai pikemminkin aika hurjan harppauksen eteenpäin. Palaan siihen kuitenkin ihan omassa postauksessaan, että mitä taloprojektille kuuluu.

 

Jotta arki ei tuntuisi kuitenkaan ihan liian helpolta uusine tuulineen ja vanhoine kipuiluineen, elämme myös lapsiperhearjen yhtä todella rasittavaa ja kuluttavaa kasvunvaihetta. Tämän vallitsevan vaiheen nimi on ”EN HALUA!” ja se vaihe on juurikin nimensä mukaisesti sellainen, että lapsen kanssa saa väitellä, neuvotella, taivutella ja ennen kaikkea venyttää omia hermojaan taas aivan uusiin mittoihin, kun joka asiaan lapsen ensimmäinen vastaus on ”en halua, en tahdo, en tee, en mene, ei kiinnosta!”. Aamulla ensimmäiset ’en halua’-kiukut tulee jo, kun pitäisi herätä uuteen päivään. Pottailun, aamutoimien, aamupalan ja pukemisen jälkeen on kuultu jo ainakin viidet ’en halua’-kiukut lisää. Myös hauskoihin asioihin, kuten ulos menemiseen tai mummun luokse lähtemiseen, ensimmäinen tapa reagoida on korvia vihlova ja hermoja raastava en halua-kiukkukohtaus ja märinä. Hetken olen jo miettinyt, että kasvoiko lapsestani teini-ikäinen yhdessä yössä, sillä tämä vaihe jotenkin kummasti muistuttaa jotain esimurkkuikää.

DSC_0004

Lauantaina oli jälleen ihan samanlainen ’en halua’-päivä. Päiväuniltaan herättyään lapsi oli vetänyt jo liudan kiukkukohtauksia sille päivälle ja tuntui että narisevat ’en halua’-itkut kilisivät ja kolisivat jo korvissani niin, että en meinannut enää omia ajatuksianikaan kuulla sen raastavan pauhun alta. Hermot oli pingotettu kireiksi kuin viulunkielet ja tuntui, että nyt antaisin mitä vain vastineeksi hetkestä täydellistä hiljaisuutta. Ja silloin se idea syntyi. Lokakuun treffit olivat pitämättä ja nyt jos vain saisimme lapsen pariksi tunniksi hoitoon, niin viettäisimme treffit teemalla hiljaisuusretriitti. Kun puhelimen toisessa päässä mummu sanoi, että muksu tänne vain, ei meitä tarvinnut kahta kertaa käskeä. Veimme ’en halua’-kiukkumukelon mummun kontolle hetkeksi, vetäisimme lenkkikengät jalkaan ja lähdimme etsimään hiljaisuutta ja tasapainon palasia sieluumme Muuramen harjun havukankailta.

DSC_0005

Ensilumi oli värittänyt harjun maisemat valkeaksi ja lumi narskui pururadalla kenkien alla. Raikas ilma virtasi keuhkoihin, mieli asettui, kehon ylikierroksilla käyvä koneisto tasaantui hyrräämään tasaisempaa tyhjäkäyntiä, sisälläni häkissään ärjyvä tiikeri rauhoittui ja hiljeni, ja oli niin hiljaista, että kuulin kuinka tikka koputti valopylvääseen. Pysähdyin kaivamaan puhelinta taskusta, jotta saisin napattua kuvan tuosta tikasta, mutta tikkapa äkkäsikin paparazzin välittömästi ja ryhtyi piilosille kanssani. Se kiersi vastakkaiselle puolelle valopylvästä, piiloutui kameralta sinne ja kurkisteli sieltä minua pysytellen visusti suojassa kameran linssiltä. Minä yritin puhelimeni kameralla saada veikeän kaveruksen kuvaan ja lähdin kiertämään valopylvästä, mutta ennen kuin ennätin napata ainuttakaan kuvaa, lennähti tikka matkoihinsa nakellen niskojaan kuvausyritykselleni.

DSC_0009

Olimme päättäneet kiertää viiden kilometrin lenkin, mutta askel alla tuntui sen verran kevyeltä, seura oli mukavaa ja ympäröivän metsän tuoma hiljaisuus ja harmonia tuntuivat niin hyvältä, että päätimmekin kiertää reilun kymmenen kilometrin lenkin. Vaikka teemana hiljaisuusretriitti olikin, emme me kuitenkaan hiljaa malttaneet olla, mutta ainakaan kukaan ei nyt valittanut, vaatinut eikä huutanut. Höpöttelimme niitä näitä tulevista suunnitelmista, elämänmuutoksista, talven lomamatkasta, taloprojektista, joulusta, pikkujoulujuhlista ja ensi kesästäkin. Aiheet vaihtuivat laidasta laitaan ja askeleet rullasivat meitä eteen päin. Välillä jäimme harjun lenkin näköalapaikoille hetkeksi katselemaan alkuillan sinertyviä näkymiä; puiden takana avautuvaa Muuratjärven maisemaa ja horisontin taakse painuvaa aurinkoa, joka värjäsi taivaanrantaa arasti hennoin pastellisävyin. Loppumatkasta viimeiset sadat metrit kuljettiin rintarinnan ja peräkanaa jopa hetki ihan hiljaakin. Ai että, kun hiljaisuusretriitin sävyttämän metsälenkin näin ihanissa maisemissa saisi joka kerta, kun arjen melutaso ylittää heviorkesterin desibelitasot, sillä nollailtuaan soivia korviaan sitä kummasti jaksaa lapsiperhearjessakin selättää pitkämielisemmin näitä mitä ihmeellisempiä vaiheita yksi kerrallaan.

DSC_0010

Aiemmista treffeistämme löydät postaukset näiden linkkien takaa:

Treffit 1/12: Parempaa virettä elämään

Treffit 2/12: Thaimaan lämmössä

Treffit 3/12: Tuuritreffit

Treffit 4/12: Vappuhenkinen brunssi

Treffit 5/12: Väsyneet leffassa

Treffit 6/12: Retkellä luonnossa

Treffit 7/12: Sadetta pakoon

Treffit 8/12: Jalkapuoli ja yh-mutsi

Treffit 9/12: Yön yli kahdestaan

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s