Elämä · Parisuhde

Sokerihäät

Sokerihääpäiväämme juhlittiin perjantaina, kun meillä aviovuosia kertyi kalenteriin jo kuuden vuoden verran. Yhdessä olemme olleet muutaman vuoden pidempään. Hääpäiviämme olemme juhlistaneet aina jotenkin. Mitään suurta emme hääpäiväämme varten järjestä, mutta kyllä tuo päivä kalenterissamme aina jotenkin huomioidaan. Lisäksi muistamme toisiamme aina pienillä lahjoilla, jotka on valmistettu hääpäivän nimen mukaisesta materiaalista tai jollakin muulla tavalla liittyy kyseisen vuoden hääpäiväteemaan. Tänä vuonna vuorossa oli siis sokerihääpäivä, joten odottaa sattoi jotakin imelää, mikä saisi suupielet tahmaiseksi.

 

Perjantai oli täysin tavallinen työpäivä toimistolla. Tosin mieli oli hieman haikea, kun läheinen työkaverini oli jäämässä ansaitulle äitiyslomalle ja tiesin, että ensi viikko tulisi olemaan hyvin erilainen, kun porukasta puuttuisi yksi kaltaiseni höpöttäjä ja jouluhullu. Yhtäkkiä firmamme kaksi astetta isompaa pomoa seisoivat työpöytäni vieressä ja pyysivät minua mukaani selvittämään jotakin asiakaskeissiä. Hieman hämmästyin, että mistä ihmeestä on kyse, sillä teen työni aina niin huolellisesti ja hyvin kuin vain kykenen. Mietin jo hetken, että onko tässä jokin koira haudattuna, kun kävelin pomojen perässä kohti neukkaria, kunnes toinen heistä vielä pysähtyi, kääntyi minuun päin ja kysyi aivan rauhallisesti, olisinko halunnut luottamusmiehen tuekseni, kun näin isoja asioita käsitellään. Siinä vaiheessa hyytyi minunkin hymyni ja aloin miettiä, että hetkonen, mitä ihmettä nyt tapahtuu. Askeleet neukkaria kohti tuntuivat pitkiltä ja hitailta. Kun neuvotteluhuoneen ovi aukesi, seisoi siellä minua vastassa aviomieheni kasvoillaan maailman levein hymy. Käsissään hänellä oli punainen ruusukimppu ja sydämenmuotoinen kulho täynnä vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia marenkeja. ”Hyvää hääpäivää kulta”, hän sanoi. Siinä vaiheessa oli levinnyt leveään hymyyn jo ylempien esimiestenkin kasvot. Minun sydämeni hakkasi omissa sambarytmeissään vielä pari tuntia tuon tapahtuman jälkeenkin, sillä tällaista yllätystä en olisi ikinä osannut odottaa.

IMG_6358_edited

Larin itse valmistamat ranskalaiset marengit saivat kuitenkin pamppailevan sydämeni tasaantumaan, sillä marenkien ihana makeus ja sisältä hieman sitkeä koostumus vei minut muistoissa suoraan Ranskaan Vichyyn, jossa muutama vuosi sitten olimme Larin kanssa matkalla. Yhtäkkiä mieleen tulvahti muisto ranskalaisista kaduista, joita reunustivat upean yksityiskohtaiset ja arkkitehtoniset rakennukset kaikkine väreineen ja koristeineen ja pienistä ihanista leipomoista nenään tulvahtivat upeat tuoksut. Tuoksujen viettelemänä mekin poikkesimme yhteen pikkuiseen leipomoon, jonka näyteikkunaa koristi valtava läjä käsintehtyjä marenkeja, joita ostimme paperipussillisen mukaamme ja mutustelimme katuja kävellen ja Vichyyn tutustuen.

 

En minäkään sokerihääpäiväämme ollut unohtanut, vaikka mitään vastaavaa ylläriä minulla ei ollutkaan vetää hihasta. Tai no periaatteessa oli, sillä olin aamulla napannut yhteisen pankkikorttimme Larin lompakosta ja unohtanut mainita hänelle, että otin sen, joten kun Lari oli pari tuntia myöhemmin huomannut kortin puuttuvan lompakostaan, oli hän puolestaan saanut melkoisen sätkyn ja etsinyt korttia hätäpäissään joka paikasta ennen kuin sattui kysymään kortista minulta. Siinä vaiheessa jouduin hieman pahoittelemaan, että ai niin, minä lainasin sitä, mutta unohdin mainita. Hups… Hääpäivän yllätys sekin toki oli, joskin täysin suunnittelematon, ja sain minäkin Larin sydämen puolestaan pamppailemaan epätahtiin ja ottamaan muutamia ylimääräisiä tykytyksiä. Varsinainen lahjani tosin oli Arnold’sista noudettu herkkuboksi, joka sisälsi meille Larin lempidonitsit.

IMG_20190906_184800_edited

Hääpäivä saa miettimään aina myös parisuhteessa ja avioliitossa siihen asti yhdessä kuljettua matkaa. Kuusi vuotta sitten sanoimme tutun papin turvallisten, hymyilevien kasvojen edessä toisillemme tahdon. Avioliittoa en ajattele pelkästään rakkausliittona, vaan näen avioliiton ennemminkin nimenomaan tahtotilana. Me tahdomme olla yhdessä, vaikka rakkaus ei tosiaankaan roihua joka päivä. Suhde arkistuu ja muuttaa muotoaan vuosien aikana. Me muutumme. Elämämme oli hyvin erilaista ennen raskautta. Raskaus toi parisuhteeseen aivan uudenlaisia puolia ja parisuhde joutui jälleen lapsen syntymän jälkeen etsimään uudet uomat. Ruuhkavuodet asettivat myös omat haasteensa parisuhteelle, kun lapsi aloitti päiväkodin ja arjen pyörittämisestä tuli melkoista aikataulutetristä. Myös taloprojekti koetteli avioliiton liitoskohtia. Silti se tahtotila, joka kuusi vuotta sitten papin edessä ääneen sanottiin, on kantanut tähän päivään asti. Toivottavasti se kantaa tulevaisuudessakin, sillä en sanonut papin edessä ”rakastan” vaan ”tahdon”. Enkä sillä nyt suinkaan tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi. Tietysti rakastan! Tarkoitan sillä sitä, että lupasin jotain paljon isompaa ja enemmän kuin pelkästään rakastaa. Lupasin tahtoa elämäni loppuun asti.

 

Sellainen ihminen, joka ei tunne meitä hyvin, sanoisi, että parisuhteemme on sulaa hulluutta. (Ollakseni rehellinen, sitä mieltä olen välillä itsekin.) Sellainen ihminen miettisi myös, mikä ihme on se liima, joka tuon pariskunnan pitää vuodesta toiseen yhdessä. Me molemmat olemme nimittäin todella temperamenttisia luonteiltamme ja parisuhteessamme on todellakin kipinävuorot. Sillä tarkoitan sitä, että kun tällaiset kaksi luonnetta laittaa yhteen, niin varmasti räiskyy ja rätisee. Olemme kuitenkin oppineet elämään sen asian kanssa jokseenkin hyvin. Eräs ystävämme juuri sanoi, kun juttelimme kohta kaikkiaan yhdeksän vuotta kestäneestä suhteestamme, että hän on seurannut edesottamuksiamme sivusta hyvinkin ihmeissään välillä. Raksallakin me saatamme säksättää toisillemme jostain aivan älyttömästä asiasta ja kymmenen minuutin päästä nauramme ja taas on hauskaa. Me emme tosiaankaan jää vellomaan erimielisyyksiimme, vaikka räiskyvän luonteemme vuoksi tuomme mielipiteemme välillä toisillemme esille aivan turhan ärhäkästi. Jos me joka asiasta alkaisimme pitämään riitaa yllä, saisimme riidellä aina. Olemme siis oppineet jokseenkin loistavan tavan olla ja elää toistemme kanssa siten, että annamme nuotion rätistä ja paukkua tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Osaamme jotenkin kummallisesti myös nauraa itsellemme ja parisuhteellemme niin eriskummallinen ja omintakeinen kuin se onkin. Ehkä se on sitä, että olemme sinut itsemme kanssa ja hyväksyneet myös toisemme omanlaisenaan. Tai sitä, että naimisiin mennessämme tunsimme toisemme vikoineen päivineen emmekä ole missään vaiheessa olettaneet avioliiton muuttavan mitään parisuhteessamme. Ja toisaalta silloin, kun jokin asia sitten oikeasti karkaa väärille raiteille ja alkaa hiertämään kengässä, osaamme nostaa kissan pöydälle ja puhua siitä.

IMG_6359_edited

Toivottavasti omintakeisia avioliittovuosia yhdessä tosiaankin on luvassa vielä paljon, paljon lisää ja ensi vuonna juhlimmekin sitten parisuhteemme kymppivuotispäivää. Kipinöiden eteen päin siis vain, hymyssä suin.

 

P.S. Iso kiitos vielä kaikille niille, jotka olivat tavalla tai toisella mukana yllättämässä minua sokerihääpäivänämme. Olette te kaikki vain sellaisia ihania velmuja! Kiitos!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s