Polkuja

Kun mietimme, ryhdymmekö rakentamaan taloa vai odotammeko vain maltillisesti, että se juuri oikea talo ilmestyisi myyntiin sopivaan hintaan Jyväskylän asuntomarkkinoille, tulin toki miettineeksi, mitä rakentaminen oikeastaan on lapsiperheelle? Mahtuisiko niin iso ja täydellistä sitoutuneisuutta vaativa projekti lapsiperheen arkeen? Jos se vaatii lapsettomaltakin kotitaloudelta valtavasti muun muassa henkisiä, taloudellisia ja ajallisia resursseja, vaikka kyseessä olisikin avaimet käteen -mallinen valmistalopakettiratkaisu, niin entä sitten, kun kyseessä on ruuhkavuosia elävä lapsiperhe? Mietin todella monta kertaa, että onko tämä projekti mahdollista viedä maaliin kunnialla, niin että talon valmistuttua kehtaa katsoa itseään peiliin vanhemmankin roolissa. Rakennusprojekti vaatii venymistä kaikilta perheenjäseniltä, mutta ennen kaikkea se vaatii lapselta, koska rakentamiseen liittyvät työtehtävät, jotka ovat vain pakko tehdä ilman tekosyitä, eivät ota huomioon lapsen tarvetta leikille, vapaa-ajalle, kalenterittomuudelle, hellyydelle, yhteiselle ajalle, vanhempien huomiolle ja kiireettömyydelle. Rakentaminen vaatii eniten lapsilta, ehkä jopa kohtuuttomasti, sillä he joutuvat luopumaan ajastaan vanhempiensa kanssa sekä jakamattomasta vanhempien huomiosta. Lapset joutuvat kilpailemaan vanhemmistaan epäreilussa kilpailutilanteessa, jossa vastapuolella on taloprojekti, perheen tuleva yhteinen koti, mikä vain ei voi jäädä laakereilleen lepäämään ja tekee näin ollen lapsista väkisinkin häviäjiä tässä kilpailussa. Mietin paljon, että olisiko kaikki sen arvoista, että voisin vaatia itsemme lisäksi myös lapseltamme niin isoja uhrauksia. Olisiko projekti lopulta lapselta sittenkään mitään pois vai voisiko talonrakentaminen näyttäytyä jälkeenpäin tarkasteltuna positiivisena kokemuksena ja olisiko lopussa seisova saavutus ja kiitos tarpeeksi iso kattamaan kaikki ne uhratut hetket. Talopaketin plussa pitkästä tavarasta rakentamiseen verrattuna on se, että projektilla on hyvin selkeä deadline. Muuttopäivä on tiedossa ja se on suhteellisen pitävä, toisin kuin itse rakentaessa vuoden mittaiseksi aiottu rakennusprojekti voi hyvinkin lipsahtaa useamman vuoden mittaiseksi. Silti muuttovalmis talopakettikin vie kauppakirjan kirjoittamisesta 9-12 kuukautta aikaa, mikä on pitkä aika lapselle luovuttaa vanhemman ja lapsen yhteistä aikaa taloprojektille. Talo ei saisi olla pois lapselta.

Vanhempien tehtävä onkin huolehtia tasapainosta, jotta jonglöörin pallot pysyisivät ilmassa koko rakennusprojektin ajan. Jonglöörin palloissa voisi lukea aihepiirit vaikka seuraavin otsikoin: ”raha”, ”työ”, ”parisuhde”, ”lapsi”, ”hyvä arki” ja ”talon rakentaminen”. On venyttävä vielä vähän enemmän joka suuntaan ja oma säälimätön mielipiteeni on se, että vanhempien on vain jaksettava tuo risti kantaa, sillä hehän sen päätöksen rakentamiseen ryhtymisestäkin tekevät. Meillä on pyritty Alisaa huomioimaan ja yksi tapa, millä asiaa on pyritty ratkaisemaan, on se, että Alisa kulkee mukanamme tontilla ja talopalavereissa. Alisa onneksi myös nauttii tästä projektista ja hänestä on mielenkiintoista olla mukana tontilla tutkimassa, miten rakentaminen on ottanut harppauksia eteenpäin. Hän haluaa joka kerta käydä itse katsomassa talon sisällä, miten rakennustyöt ovat edistyneet ja miten paikat ovat muuttuneet viime kerrasta. Hän huolehtii kovasti jo nyt siitä, että muuttavathan kaikki hänen lelunsakin sitten uuteen kotiimme ja että tuleehan Nala-koira myös mukanamme. Alisa pitää myös sosiaalisena lapsena niin vanhojen tuttujen kuin uusien tuttavuuksienkin tapaamisesta ja hänestä on mielenkiintoista osallistua taloprojektiin liittyviin suunnittelupalavereihin. Toivoisinkin, että Alisalle tämä kokemus jäisi muistoihin positiivisena kokemuksena siitä huolimatta, että vanhempien huomiota hän pakostikin saa vähemmän verrattuna tilanteeseen, kun emme ole olleet keskellä rakennusprojektia. Mikäli Alisalle vielä tässä iässä piirtyy verkkokalvoille mitään, mikä jää pitkäaikaiseen muistiin ja kantaa jopa aikuisuuteen asti, toivon, että hän muistaisi kokemuksen perheen yhteisenä projektina, jossa kaikki puhallettiin yhteen hiileen, eikä hän kokisi jääneensä ulkopuoliseksi tai unohdetuksi. Sydäntä puristaa ajatuskin siitä, että pieni lapseni kokisi perhearjessamme jotain niin negatiivista.

Mutta koska me vanhemmat nyt siis olemme niitä arjen jonglöörejä tasapainottelemassa jonglöörin palloja ilmassa, niin siksi meillä vietettiin touhupäivää lapsen ehdoilla sunnuntaina. Mitä lapsi tekisi, jos saisi päättää yhden päivän ohjelman? Perheellemme teki todella hyvää tehdä jotain ihan muuta kuin miettiä rakennusjuttuja ja touhuta tontilla. Niinpä sunnuntaina tehtiin sitä mitä lapsi haluaa eli suuntasimme Kids & Pets -messuille ja Super Park:iin. Alisa pakkasi messuille omaan Frozen-käsilaukkuunsa oman pöllölompakon, johon otettiin Alisan omasta säästöpossusta muutama killinki Alisalle omaa käyttörahaa mukaan ja niin oli rakas pieni Kassi-Almamme käsilaukkuineen valmis messuille. Messuilla Alisa seurasi pupuagilityä, kävi katsomassa kissanäyttelyä, kannusti naapurin pentukoiraa koiranpentujen näyttelyssä, kuunteli satutuokion tarinoita, leikki hiekkalaatikossa, hyppi pomppulinnassa ja mikä parasta; Alisa päätti käyttää omat rahansa siihen, että hän maksoi itselleen pääsylipun Super Slide pomppulinnaliukumäkeen ja siellä hän olisi jaksanut laskea liukumäkiä uudelleen ja uudelleen varmasti yöhön asti. Jyrkät liukumäet saivat vatsanpohjan kipristelemään ja Alisan kiljahtelemaan jännityksestä ja uskalluksen riemusta. Sen jälkeen olikin päiväuniaika rattaissa ja 45 minuutin makoisten unien jälkeen suuntasimme hotdoggien kautta Super Park:iin riekkumaan loppuajaksi. Liukumäkiä, trampoliineja, kiipeilyratoja ja -telineitä ja hyppyjä vaahtomuovimonttuun; siitä oli loppupäivän huvitukset tehty. Ja kyllä me nautimme perheen yhteisestä ajasta tehden yhdessä Alisan lemppariasioita unohtaen kaiken taloon liittyvän ja keskittyen vain siihen, mitä meidän lapsi tekisi, kun hän saisi toivoa oman unelmapäivänsä. Tämä oli todella hyvä päivä.